Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti
sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten
vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut
rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään
ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä
myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan
molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin,
jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka
pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille
heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt
sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. _Hannu Krankalla_
oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli
myös _Palon Perttu_, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä
miehiä.
Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he
saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat
vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin
Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana
Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien
poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina
nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat
uskaliain mielin odottaa ottelua.
Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa
Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin
alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään
saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma
saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi
pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia
lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa
syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa
miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli
hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä
oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa
hänen ja Flemingin välillä.
Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät
sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi
pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen
päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle.
Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä,
louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa
tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan
nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse
käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä
pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle.
Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta
vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes
pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa
puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka
sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä
oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597.
Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.
Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa
oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he
hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi.
Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa
kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli
sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan
kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen
kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien
laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.
Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan
tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi
liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa
kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan
vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo
alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin
kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat
sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut
päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä
tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa
olivat _Santavuorelle_ koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne
alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä.
Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden,
kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa
toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren
juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai
hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi
kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin.
Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä
toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita
ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus
piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.
Voittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat
yltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet;
sillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät
ainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut
kolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta
Simo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen
sitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen
hävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan
pitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään
veroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi
pohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä
tilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä
olisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä
kaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän
ensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet
laumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen
ja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta.
"Olettehan uhanneet", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan
kiskoivat saamatta muruakaan irti, "olettehan te uhanneet repiä koko
Turun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan
nyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain." Mutta tämän
pienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin
menemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan
päämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun
vankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin
nuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja
ripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä
vähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen
jälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana
hävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin.
lähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat
kapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja
nöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.
Näin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: "Ja
äthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem
vastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden
rikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden
surexi vahingoxem olem etten ottanedt... Mingä tähden me nytt nöyresti
armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam
ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken
tulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä
saattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest."