Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten
kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa.
Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään
ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin
huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt
saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta
säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli
tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.
Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista _Israel
Laurinpoika_, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan
voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä
Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika.
Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain
yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla
taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen
yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat
pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin _Pietarsaareen_.
Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta,
varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä
vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja
tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä,
niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.
Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti
pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin
ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta
tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan
kirkonkylään. _Sven Olavinpoika_, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika
Limingasta nimeltä _Hannu Krankka_, majailivat täällä melkoisen
vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille
talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami
Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin
kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät
maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se
nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti
vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen:
"Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!"
Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta
kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.
Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse
voutia. He kävivät väijyksiin _Tarharannan_ luhdalle, tienviereiseen
viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui
sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja
parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton
ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt
tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin
vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan
kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän
saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä
vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He
alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että -- sen
aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen -- hänen kylkiänsä ei suinkaan
syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän
oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia
etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan,
liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika
sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta
Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs
Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän
sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli
neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet,
ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä
sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi
Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla
äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta
kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.
Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin,
nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat
viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä
saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan
kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin
matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin
talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa
syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien
huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä
vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä
teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne
kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.