Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli
jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. _Akseli Kurki_ huovinensa
sen kukisti, luultavasti _Ulvilan_ tienoilla kohta joulun jälkeen.
Keskipaikoilla tammikuuta teloitti _Iivari Tavast_ niinikään
hämäläisten päälauman _Nyystölässä_, likellä _Padasjoen_ kirkkoa, jossa
tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin
saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.
Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen _Götrik
Fincke_, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa
talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti.
Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan
levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon
miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita
nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin
virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.
Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun
tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut
Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli
heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma
pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat
tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut
koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille,
"muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin
ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu
kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon
nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen
sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta
sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi
samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään
ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin
toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra
piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään
kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään
"kapinoitsijain kumppani".
Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen
valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli
sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja
Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten
hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä
johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa
muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta
silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt
lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet
kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa,
turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa,
johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat
talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla
hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti
teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita
ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin
toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin
sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa
tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät
yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan.
Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa,
osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään
pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten
hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan
kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu
käsivarteen.
Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597
Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti
lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä
vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin,
samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja
aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien
miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla,
että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli
sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat
olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet
karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan.
Ainoastaan päämies, _Tapani Hänninen_, säästettiin Fincken
tutkittavaksi.
Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja
sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään.
Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä
surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet
ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne
talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys
ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma
etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu,
jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui
Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut
väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan
päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle
joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin
monelle voinut riittää, saivat useimmat _rauha-arpoja_, nimittäin
pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu.
Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti
ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista
sortamisista.