Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon.
Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa
Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti
kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin
nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti
Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan.
Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin
7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli _Jaakko Ilkka eli Ilkkainen_
Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja
sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli
silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut
köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas.
Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä
siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas
ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin
johtajia, niiden joukossa myös _Yrjänä Kontsas_, jonka tuvassa
ensimäistä voitonriemua oli pidetty.
Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki
tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta.
Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka
pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa
aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä
oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien
talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja
poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski,
Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö
siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai
ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan,
jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot
anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa
kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain
tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin,
mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä
suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät
huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin
kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:
"Ilkka, ilkeä isäntä,
pää kero, sininen lakki,
ei konna tapella tainnut,
eikä sammakko sotia,
että joi joka kylässä,
joka knaapin kartanossa."
Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä.
Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa
huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast
parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan
_Nokian kartanon_ luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta
talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan
vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot
kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat
leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta
tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.
Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät
toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit
olivat näet jo Karkussa tavanneet _Klaus Flemingin_, joka melkoisen
sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä
lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös
useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina,
jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan
noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset
viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan
kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä
aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan
ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä
talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä
paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa
järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli
kyynäränkään vertaa maata valloittanut.
Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut
puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen
paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin
karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen
suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan
vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten
saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming
joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei
voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot
talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään
päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla
häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta,
joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi
heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.
Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta
vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan
voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi
heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti
olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien
piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä
johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä
makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia
viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan
näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät
innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!
Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan
viipynyt kauaa. Ilkka, joka -- senaikuisen kertomuksen sanoja
käyttääksemme -- "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn
hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet
voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että
voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja
että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei
kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli
hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen
luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin
laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain
koettaen pelastaa oman päänsä.
Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät
erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota,
jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti
kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit
villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo
ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille
oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne
saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet.
Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin
tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin
hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi
pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät
voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään
sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät
seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman
levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.
Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt.
Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa.
Hän lähetti vaan _Aaprahami Melkiorinpojan_ ottamaan pohjalaisten
päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla
vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä
teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei
kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika
saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt
Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan,
joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut.
Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen
ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta
kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen
nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja
peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta
hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo
läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun
linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät
hänet siellä elävältä.