Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle
herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon.
Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa,
alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.
Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat.
Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana
viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli
_Isonkyrön_ kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös
muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin
seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät
malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan
haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi
eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät
typityhjiksi." -- "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa
käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan,
"eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" --
Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät
tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta
nyt läksivät _Yrjänä Kontsaan_ luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa,
ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta
kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet
olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa,
sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja
jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä
vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he
olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon.
Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta
heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun
sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi
heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti
henkensä.
Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka
Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta
viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla,
kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies
Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa
kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa
Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset
tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he
tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän
seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät
Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa
yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty
tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi.
Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta
kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille.
Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut
irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki
Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat
toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina
surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu.
Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään
hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty.
Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies
jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt
kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja
silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei
näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa
kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet.
Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! --
Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat
häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille
huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan
käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin,
ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin
pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille
ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi
sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon,
joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta
talostaan.
Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken
määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse
rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä
olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka
pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen
kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava
Flemingin huovineen, päivineen.
_Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan_ miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen
tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin
suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he
eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista
rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän
tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian
suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat
miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput,
eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä
tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin
oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla
keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia
aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha
runokin todistaa, ottivat
"-- nuijat nurkasta,
pimeästä pitkät varret,
joilla huoveja hosuvat,
ryyttäreitä rynkyttävät."
Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan
käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja
karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet
ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että
"veri parskui paidan päälle,
suolet sinkoili sisältä
huoveista hosutetuista."
Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin
luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä _nuijamiehiksi_, ja on koko
heidän kapinansa saanut nimen _nuijasota_.