_Täyssinässä_ oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu
rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko
Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin
tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen,
oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian
kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta
tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin
vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.
Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin,
vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt
mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät
nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti
peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa
vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä,
niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.
Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä
mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin
sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät
nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän
perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein
menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen
sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan
tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta
sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.
Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin
talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai
linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä
talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin
_linnaleiriksi_. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas
taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima.
Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan
viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä
kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla,
vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti,
niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka
isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi
särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti,
monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä
kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin
vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä,
taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa
ainakin.
Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt,
kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja
tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku
suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt
vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut
pahemmaksi kuin sodankaan aikana.
Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli
talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät
enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta
kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan
talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus
Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He
pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan
aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät,
että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin.
Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia
vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun
linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen
_Ebba Stenbockin_ rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän.
Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta
korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä
taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei
sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois
hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta
myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki
sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä
1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata
kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.
Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua
omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan
luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen
Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi
säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa,
pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas
Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni
joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin
kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt
julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä
Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni
Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi
kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä
valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet
suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua.
Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa
oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla
lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä
jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään
vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren
jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri;
keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat
jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien
jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei
itsekään voi toivoa pelastusta!
Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä
kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen
taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua
kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka
tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria
herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen
ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty
Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää
talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä
ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua
ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute
vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä
suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen
aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin
aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana
itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla
sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta
pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja
olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä
urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming
oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt
alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.
Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo
tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi
Pohjanmaalta, _Pentti Pouttu_ etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt
viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei
heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän
tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan
myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja
Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt
pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen.
Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja
suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta,
suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset
lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä
toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin
neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin
sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin
monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin
aidanseipäillä ja nuijilla!"