Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän
eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat.
Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan
paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja
käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa
armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa.
Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava
asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus
herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.
Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli
jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi
alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä.
Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa
erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän
vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille
kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen
väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä
pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti
tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi
häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä
lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei
enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin
rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti,
sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa
vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa
herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen
mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle
hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat
kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia
luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla
sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski,
jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan
minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas
Sigismundus; -- jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin
isken heitä päähän."
Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli
siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä
päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse,
ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan,
pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä.
Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi
toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä
päälliseksi.
Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen,
jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel
Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä
entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla
välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne",
vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän
jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat
vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun
vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."
Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja
säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän
kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti
hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada
hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun
hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä
hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja
voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin
suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla
piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja
poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat,
olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja
maanpetturit ainakin.
Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen
puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te _jokainen kaikkien ja kaikki
jokaisen puolesta_[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua
rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" -- "Tahdomme,
ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja
porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin
valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat
mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten
säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.
Suomesta ei ollut näillä _Söderköpingin_ valtiopäivillä ollut monta
miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin
kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt
uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin
menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden
joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin
kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta
annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät
kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä.
Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat
kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän
oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin
vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen
kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät
laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin
vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.
Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi
toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin
valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne
Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi:
"Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on
lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos
herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman
löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä
muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja
kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli
kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen
lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman
valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä
kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat
kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta
pelastava."
Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä.
Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin
valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he,
"on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma."
Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle;
sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa
heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. -- Fleming puolestaan
sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan
leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.