Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun
arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen
vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen
vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas
toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen
alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän
ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän
ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen
johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa
kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin
päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen
sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi.
Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro
vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille,
jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän
oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan
ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski
vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle
alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen
valtakunnan lipusta kiinni.
Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin
armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei
kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä
tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä
pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava
seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja
vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa
hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu,
niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen
vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten
riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin.
Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on
arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri
sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]
Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt
pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus
sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä
huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa
käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista
väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata
vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui
joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja
kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui
pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän
sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin
miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund
taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut
millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan
Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua
lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja
sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet
olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän
herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa
olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen
kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin
valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi
jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta
kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu
häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella
toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on
sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä
toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun
hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka
maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa
tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta
Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen
vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista
maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille.
Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka
Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää
minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.
Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä
Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla
kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa
Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että
Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa _Antikristuksen_[4]
pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa
tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen
Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.