Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin
toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee
meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti
mainittujen valtiopäivien perästä.
Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta,
käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi
Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan
alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä
kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä
enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin
luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta
julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova
kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä,
niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund
Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä,
että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia
pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa
erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka
neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.
Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo
varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne,
saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi
kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän
hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä
Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin
etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin
kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun
30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman
linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä
Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa
kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael
oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.
Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä
valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He
lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa
he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää
pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2]
sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei
suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi,
etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota.
Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita
muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa
protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra _Klaus
Fleming_; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä
sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.
Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin.
Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt
kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa
kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin
yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin
talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon
talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin
ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa
kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa
valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he
huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen
majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään
talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli
oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti
heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään
säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja
Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin.
Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me
rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen
korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi.
Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin
kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä
vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän
vaikenemaan sellaisista asioista.
Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen
keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli
itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut
kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut
miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia
pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen
luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas
Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme
suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat
keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä
vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut
neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut
kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton
luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan
päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä
toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman
omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon,
ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa
kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.
Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että
säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä,
turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän
viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen
majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden
pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa
pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin
puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi.
"Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole
synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin
ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja
valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä
veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo
sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.