Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua
osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja
julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes
kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti
valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä
on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo
omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka
olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän
asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja
alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan
vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia
tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli
oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he,
pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava.
Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän
pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy,
katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen
kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta,
kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.
Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan.
Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna,
valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä
332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut
muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä.
Talvinen aika oli muut estänyt.
Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja
latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen
keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että
raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla
myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki
ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen
tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä
tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan
ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen
hengenvetoon asti!" -- "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja,
nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko
Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"
Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan
esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi.
Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana
olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät
anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian
vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa.
Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän
liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. -- "Kellekä sen
annat?" tiedusteli puheenjohtaja. -- "Minä annan sen pirulle", selitti
pappi. -- "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta
vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.
Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko
muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja,
ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se
Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella
rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä
_Upsalan päätöksen_ alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme
asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on
moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin
loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon
asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin
katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos
katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he
olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä
ja sortaneet protestantteja.
Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa
jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen
allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi
painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin
tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin
kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän
maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri
lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa
alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun
Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui
väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa
toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat
sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos
kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan
muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä
Suomen ylimaaherra, vapaaherra _Klaus Fleming_ ei itsekään totellut
Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen
mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös
aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia
sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat
ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming
kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan
kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli
kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat
aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka
paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa.
Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille
tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos",
päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin
enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille
käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä
kovemmalla vauhdilla."