Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin
mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun
Juhanan poika _Sigismund_ peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin
surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa
asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat
korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta
etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä.
Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta
äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin
vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan
alusmaaksi.
Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille
Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen
kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden
puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän
oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova
velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.
Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se,
että Sigismundin setä, _Kaarle, Södermanlannin herttua_, pitäisi heidän
puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan.
Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa"
toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet
vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin
isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja
huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin
kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema
teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät
herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa
oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä
sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen
sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja
jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti
raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli
tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia
kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin
sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä
vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.
Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä
monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva
vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita,
mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa
palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä
kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian
tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän
luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana
kuninkaan sääntöihin.