Pian Katri kuitenkin leppyi ja kertoili huvikseen toisille, miten hän
pappilan tuvan penkillä istui ja lämmitteli.
Omena ja Kaunikki.
Tuolla syrjässä sydänmaalla on pikkunen puro ja siinä pikkunen silta,
tekaistuna pienistä kellespuista ja sillan yläpuolella lahonut
myllykötterö, joka syksyin ja keväin nuhraa muutamia jyväsäkkiä
jauhoiksi.. Lienee se siihen rakennettu jo aikoja ennen, koska puro oli
saanut nimekseen Myllypuro. Kun sitten myllyn kohdalle mäelle loismies
tehdä kötäsi pienen mökin, antoivat sille nimen Myllymäki ja toista,
vuosien päästä rakennettua mökkiä tuolla sillan takana, vähän ulompana,
kutsuivat Sillantaan mökiksi.
Nämä olivat niitä yksilehmäisten mökkiä, eikä ollut oikeata heinämaata
yhdellekään, täytyi keräillä notkelmista ja vesakoista. Myllymäellä
oli ollut lehmä jo useita vuosia ennen kuin heidän naapurissaan
Sillantakana. Se oli Omena nimeltään, joka sai viettää pitkät talvet
erakko-elämää pikku navetassa, jossa vaan joskus kävi ihminen ruokaa
antamassa. Syystalvella oli vielä annoksien väliajat pitkiä ja heinät
huonoja, sammalisia takkuja. Mutta kevätpuoleen elämä tuntuvasti
korjautui. Hoitaja hyräili tyytyväisenä, kantoi vesakosta nyhtämiään
voiheiniä eteen ja keitti juomavedessä hyviä piertanonurmia.
Omena ei saanut tietää, mistä syystä se on tämä parempi elämä, eikä
sitäkään arvannut, kun hoitajansa aina muutamain päiväin päästä painoi
kädellään Omenan kylen kuvetta ja kuunteli. Vielä se nytkin kuunteli ja
tiesi jo lohdutella lapsiaan, jotka paljasta kuivaa kakkua nakertivat,
että kohta saatte maitoa, Omena tuntuu.
— Maitoako tuntuu? kysyä höksäytti joku lapsista.
— Niin.
— Missäkohti?
— Sarvessa.
Se oli lapsista saman tekevä, tuntuipa sarvesta tai korvasta, kunhan
saavat maitoa. He hypähtelivät ilosta ja muistelivat menneen keväisiä
juuston syöntiä. Joku oli muistavinaan senkin, että hänen kuppiinsa
ensiksi ammennettiin.
— Minunpaan kuppiin ensin ammennettiin, huusi kolmivuotias pojan
tallukka moneen kertaan, vaan kun toinen ei joutunut puhettaan
peruuttamaan, sai se kuivalla leivän kannalla otsaansa.
* * * * *
Sillantaan mökin lapset eivät osanneet puhua entisistä mitään, sillä
Kaunikki oli vasta vasikasta kasvatettu. Ensimäisen kesänsä se
kuppelehti pienessä haka-aituuksessa pellon kupeella ja kun lapset
menivät sinne marjoja poimimaan, juosta potkaisi se keppimäisillä
säärillään luokse ja hamuili nuoltakseen. Lapset nyhtivät heiniä sen
suuhun ja ajelivat toverina pois kärpäsiä, joita kaikkia ei töpömäinen
häntä saanut eroamaan, vaikka kuinka kiireelle olisi huiskinut
kupeelta toiselle. Kun lapset palasivat kotiin, tahtoi se työntäytyä
veräjäpuiden välitse mukaan, vaan kun ei päässyt, jäi se rauhattomasti
pyörähdellen toiselle puolen ammumaan. Vähän aikaa ammuttuaan siirtyi
se lähi vesakon juurelle, johon kyhnähti kyljelleen ja odotti juomisen
tuojaa pihasta.
Toisena elämänsä keväänä sai Kaunikki pienen rautakellon kaulaansa ja
pääsi yhteiselle, aitaamattomalle laitumelle. Ensi päivänä tapasi se
Omenan, joka oli paneutunut keskelle ahoa lepäämään ja siinä märehtien
toiseen kertaan pureksia jauhatteli keräämäänsä ruohoa. Kaunikki tajusi
tämän olevan samaa sukua ja läheni pelokkaasti. Toinenkin katseli
lepopaikaltaan, hierasi vielä muutamia kertoja hampaitaan yhteen,
painoi ne sitten vastakkain, jolloin kuului pieni kutkaus kurkusta.
Omena nosti kylkeään koholle maasta, ponnisti takajaloillaan takapuolen
ylös, jolloin etupuoli oli vielä polvien varassa. Se nousi nähtävästi
vierastaan tervehtimään. Tämä näytti olevan hyvin armoilla, niin ettei
Omena viitsinyt sille niskaansa jännittää vihan merkiksi, joten hän
tavallisesti teki, jos joku suurten karjain lehmä häntä rohkeasti
lähestyi. Nyt hän vaan vähän haisteli ja kääntyi elatuspuuhiinsa,
ruohon latvoja hampsimaan, siirtyen mättään väliltä toiselle. Kaunikki
ryhtyi samaan toimeen, seuraten vähän jälempänä. Sillä tavalla heidän
tuttavuutensa alkoi ja muina päivinä jo odottelivat toisiaan. He olivat
ystävyykset täydelleen ja nuolivat aholla toistensa kaulan alusta
ja otsakarvoja, kun oli joutilasta aikaa.
Iltasilla olisi Kaunikki mennyt tuonne Omenan kotiin, yhteiselle
savulle köllöttämään, vaan mökin vaimo käännytti aina sillalta,
tai kujalta pois ja hyvitellen hutisteli menemään kotiinsa. Se oli
Kaunikista vähän ikävätä, kun siellä kotona eivät tehneet savua, niin
kuin Omenalla oli. Ystävällisesti ne kyllä puhelivat ja ruopottelivat
piha-aidan yli korvan juuria ja antoivat suolavedellä kostutettuja
vesiheiniä, mutta sitten sai painautua lepäämään mihin parhaaksi näki.
Niin se kului toinen kesä kuleksiessa milloin vihannoita vesakkoahoja,
milloin taas solkikoivuisten vaarain rinteitä, tai vetisiä puron
rantoja.
* * * * *
Oli sateinen päivä syyspuolella, kun ne viimeisen kerran tapasivat
toisiaan tänä kesänä. Huomenna veivät Omenan toisaanne päin
niittyaitaan. Kaunikki kävi vielä ulkometsässä ja käveli joka ahon ja
notkon, jossa olivat ennenkin käyneet ja aina kuunteli kelloa, vaan kun
ei tavannut toveriansa mistään, tuli keskellä päivää huutaen kotiin.
Ikävä siellä oli muutenkin. Ruoho oli lopettanut kasvunsa, siitä oli
vaan enää jälellä lyhyt tynkä, hyvin mehutointa sekin, jota täytyi
jyrsiä paljo enempi, niin ettei tahtonut jaksaa kävellä. Lehdetkin
kellastuivat puissa. Lehmistä oli nyt navettaan tulo melkein yhtä
mieleistä, kun keväällä pois pääsy. Vapauskin vanhentuu ja yksinäinen
pieni navetta on silloin taas terve tullut.
Kevättalvella tuli jo Kaunikin vuoro hoitajoitaan hyvittää
ensimmäisillä juustoilla, vieläpä he saivat päälliseksi puninkirjavan
vasikan. Tyytyväisyys loisti mökin asukasten kasvoilla, kun he
muutamana aamuna puhaltelivat oman Kaunikin antamaan juuston liemeen.
Nyt sille kannettiin parhaita piertanoheiniä eteen ja ripauttivat
vähistäkin jauhovaroistaan kourallisen juomaveteen. Lapset juoksivat
useammin kuin ennen navetassa ja hyppelivät äitinsä kupeella, kun se
tuli täyden maitokiulun kanssa tuvan puolelle.
Keväällä kun lumi alkoi vähetä mailta ja aurinko lämpimästi paistoi
usein auki jätetystä navetan ovesta, heräsi elukoissa muistoja
menneestä kesästä, ja irti pyrkivän kiihkolla ne ravistelivat
kaulaimiaan ja kurkun täyteisellä aammunnalla ilmaisivat hoitajille
vapauden halunsa. Hoitajat lohduttelivat kohta päästävänsä ja kantoivat
eteen mitä vielä oli ladon nurkkaan säästynyt. Mutta ei nyt enää
entiset ruuat maistuneet, niitä teki mieli vihaisesti viskellä ja
tallata.
Tuli se viimeinkin tuo pihalle laskun päivä. Ilosta hypellen
riensi Kaunikki lähiaholle ja sinne tänne juoksennellen aina ammua
huilautteli. Lienee muistellut menneen kesäistä kumppaniaan, vaan ei
sitä siellä näkynyt. Liika levotonta oli vielä ensi päivänä metsässä
olo. Puolen päivän aikana täytyi päästä kotiin katsomaan mitä siellä
näkyisi. Huomenna oli jo metsään meno vakavampaa, joutipa vähä
syömäänkin, vaikka aina piti katsoa ja kuunnella. Vihdoinkin kuului
tuttu kellon kalkatus puron sillalta päin. Kaunikki lähti juosten
vastuukseen. Sieltä tuli Omena kömpelösti hypähellen, sillä se oli
vasta ensi päivää ulkona. Ne olivat kumpainenkin niin hyvillään,
ett'eivät tietäneet millä lailla alkaisivat tämän kesän ensi
yhtymisensä. Ei löytynyt sen sopivampaa keinoa, kuin asettaa otsat
vastakkain ja olla puskevinaan, vaikka ei toinen tahtonut toistaan
takaperin. Siinä vaan vähän kalistelivat sarvia yhteen ja sitten alkoi
Kaunikki nuolta Omenan kaulan alusta. Iltasilla olisi Kaunikki mennyt
Omenan mukana, mutta hoitaja tuli hakemaan ja vei omaan kotiin, jossa
nyt tänä kesänä tulijaispalan lisäksi tekivät lastuista savuavan tulen,
jonka kupeella oli mieluinen seista, sillä aikaa kuin lypsäjä sujutteli
nännien neniä ja hyvitellen hyräili; minäpä lypsän Kaunikki piikaa.
* * * * *
Ensi päivinä kävivät mökkien asukkaat vuorotellen paimenessa, vaan
kun alkoi näyttää että routa on jo lopuilleen sulanut, saivat mennä
paimenetta. Nyt he taas kahden kävelivät missä halutti. Ruokaa oli
vielä vähältä, vaikka olisi kävellyt kuinka kaukana. Painautuivat
muutaman päivän iltapuoleen ahoilta tuonne puron varrelle päin, että
jos sieltä löytyisi paremmin. Olikin siellä vähän runsaammalta, vaan
mauttomampaa ja maa upotteli jalkain alla. Kaunikki hamuili ahnaimmin
ruokapaikkoja ja porkkaili puron rantaa, jossa veden ympäröimillä
mättäillä kasvoi pitempiä heinätappia. Jalat tahtoivat puuttua saveen,
mutta sujuttelemalla ne sieltä irtautuivat, siksi että sai muutetuksi.
Heinämättäät houkuttelivat yhä eteen päin, vaikka puron pohja muuttui
pehmeämmäksi. Muutettava jalka puuttui yhä lujempaan ja sitä vetäessä
upposi vielä enemmän, eikä enää yksikään liikahtanut. Kaunikki teki
hurjan hyppäysyrityksen, mutta vaipui aloilleen ja alkoi vajota.
Kaulansa ojenti se pitkälle ja apua pyytävästi ynisten katsoi Omenaan,
joka puron partaalta, muutamain askelten päästä katseli toverinsa
vaaraa. Ei se Omena osannut tulla apuun, alkoi vaan ynistä vastaan,
ikään kuin kehoitellen pois pyrkimään. Kun kehoituksesta ei näyttänyt
tulevan apua, kovensi Omena ynymisensa ammumiseksi ja kaateli päätänsä
toisen kerran Kaunikkiin ja sitten kotiin, joka jo näkyi tuolta ylempää
puron takaa. Mökin vaimo siellä jo odotteli Omenaansa ja veteli
pitkän heleitä säveliä "tui Omenata kotiin", joka iltakajeella raikui
mäeltä mäelle. Kutsuttava vastasi monella täysi-äänisellä ammunnalla,
lähtemättä kumminkaan kutsua kohti. Vaimo uskoi Omenansa kohta tulevan
ja teki odotellessaan tulen lastukasaan, peitellen päällystä mullalla,
jotta antaisi savua enemmän aikaa. Mutta savu sai vaan kiemurrella
tyhjälle tarhalle, ei sen tarvitsija tullutkaan. Vaimo kaijutti
vielä pari pitkän pitkää "tui kotiin", mutta sai entistä kiihkeämmän
ammunnan vastaan, eikä kellon kieli kuin joskus kalahteli, vaikka se
lerkuttelisi astunnan mukaan, jos kerran olisi tulossa. — Mikä sillä
nyt on, kun noin seisottelee ja ammuu, ihmetteli vaimo ja alkoi kävellä
alas puron sillalle päin. — On sillä joku este, päätteli hän puron
vartta tullessaan ja houkutteli vielä muutaman matkan päästä tulemaan
pois, kun ei olisi viitsinyt vetistä puron vartta tarsia. Mutta Omena
vaan seisoi paikallaan ja osoittavasti ynyä hyrritti puroon päin.
— Herra ihme, siunasi vaimo, kun huomasi missä naapurin Kaunikki
oli. Samassa alkoi hän kiirehtiä mökilleen ja lähetti sieltä lapsia
juoksuttamaan sanaa Sillantaan mökkiin, että tietävät tulla hätään.
Siellä oli joukot typertyä säikäyksestä aivan toimettomiksi, kun
luulivat että heidän vaivalla kasvattamansa maidon antaja on jo
henkensä heittänyt. Siitä ne kumminkin tointuivat ja juoksivat
voimainsa takaa lasten viittaamaan suuntaan. Siellä oli jo naapurin
mies vyötäröisiään myöten purossa nostamassa ja se olikin jo tarpeen,
sillä Kaunikista ei näkynyt enää kuin vähä selkää ja päätä. Nähtyään
kotijoukkojaan, ynyä hyräytti Kaunikki pyytävästi.
— Vielä se toki virkoo! huudahti Sillantaan mökin vaimo ja arvelematta
hyppäsi veteen päätä kannattamaan.
Olipa siinä tietämistä saada Kaunikki irroitetuksi savikosta, mutta kun
mökkien väki pani kaikki voimansa liikkeelle, saivat sen kumminkin.
Hellimmät tunteet oli sen hoitajalla, niin että vähä väliä pyyteli
miehiä nostamaan hellävaraa. Sittenkun Kaunikki oli kuivalla maalla,
kertoi naapurimökin vaimo, mitenkä Omena oli tänne jäänyt seisomaan ja
ammumaan.
— Vai Omena se oli niin viisas ja hyvä, että pelasti meidän Kaunikin,
ihmetteli vaimo ja kävi kiitokseksi ruopasemassa Omenan korvantausta,
se kun siinä lähellä seisoi ja katseli.
Kotiin tultua oli Kaunikki pestävä savesta ja peiteltävä vaatteilla,
kun se kylmän kolokassa vedessä oli ruvennut värisemään. Itku hyrähti
vaimoraukalta, kun hän sitten kiulu kädessä kyyristyi lypsämään ja
ajatteli, miten ikävältä tuntuisi, jos nyt tähän iltaan olisi loppunut
se vuosia toivottu ilo, olla lehmän omistajana ja saada ammentaa lasten
tuoppiin piimää omasta piimäkorvosta. Hän tahtoi laulaa: "minäpä lypsän
Kaunikki piikaa", mutta ei voinut tällä kertaa saada heleätä ääntä.
Naapurit.
Savolainen ja Tenhunen asuivat naapureina. Heidän peltojensa aidat
juoksivat yhteen, mutta talojen väliä oli kilometri, ei päälle eikä
vaille, sen näki selvästi siitä, kun maantien kilometripylväät
seisoivat molempain talojen kohdalla. Tenhusen talon kujan suulla
seisoi vielä toinen muhkeampi pylväs, jonka yläpäätä kaunisti
kaksi valkoiseksi maalattua lautavyötä, joka oli siinä kievarin-
eli majatalon merkkinä. Tenhunen oli ijäkäs, karski näöltään ja
käytökseltäänkin, ei kumartanut viranomaisia herroja ammattinsa eduksi,
vaan käski niiden ottaa tuon merkkipylvään selkäänsä, jos ei heille
kelpaa majatalon järjestys.
Tenhusen naapuri, Savolainen, oli paljon nuorempi, kekseliäs tekemään
silloin tällöin pieniä tepposia, mutta muuten vakava kuin luostarin
pappi.
Ohran kynnön aikana, aikaisin aamusella, meni Tenhunen naapurinsa rajaa
vasten olevalle pellolle siementä kylvämään ja käski kyntömiesten
tulla perästä siementämään. Yhden saran hän ennätti kylvää, kun näki
naapurinsa Savolaisen kävelevän sinne väsyneen ja tuiki totisen
näköisenä.
— Huomenta, tervehti se raukeasti, jouduttuaan saran toiseen päähän.
— Huomenta, huomenta, vastasi Tenhunen, oikaisten selkäänsä ja korjasi
samalla kylvyvakkansa kannakehihnaa. Etkö sinäkin jo ala siemeniä
syytää näin kauniina aamuna.
— Pitäisihän tässä niitäkin syytää, sanoi Savolainen, kohottaen
olkapäitään. Mutta minulla on ollut vähän rauhaton yö, kun
matkustavainen tuli siihen keskellä yötä häiritsemään.
— Minkä tähden se ei tullut kievariin? sanoi Tenhunen, rypistäen
kulmiaan.
— Mikä tuolla lienee ollut, kun se siihen vaan tuppautui, selitti
Savolainen.
— Etkö sinä sanonut, että tuolla on kievari?
— Eihän sen kanssa tule puhumisesta mitään, joka on "ummikko", ei osaa
suomea, ei halaistua sanaa. — Ne ne ovat parhaita tollukoita, kiivastui
Tenhunen naapurinsa puolesta. Niiden, moseroiden, kanssa sitä on
välistä pääsemättömissä.
— Eläs enää sano, vahvisti Savolainen. Jo minä olen siitä tänä yönä
uhoon yhtynyt... Ja sitä vartenhan minä tänne tulin, että jos sinä,
hyvä naapuri, tulisit vähän avuksi sitä puhuttelemaan.
— Mitäpä sille minäkään hyvin osannen, sanoi Tenhunen, kynsäisten
korvallistaan.
— Kyllä sinä jotain paremmin kykenet, kun olet ennenkin ollut niiden
kanssa tekemisissä, pyyteli Savolainen. Jos ei muuta, niin pitäisi
siltä ainakin saada maksu ruuasta ja muusta, kun sitä on siinä monissa
miehin pitänyt hoitaa.
Silloin kiepautti Tenhunen kylvövakan hihnan kaulastaan ja sanoi
päättävästi:
— No sen minä kyllä saan aikaan, ettei maksutta pääse, vaikka ei osaisi
muuta kuin turkkilaisten kieltä.
Yhtä rintaa lähtivät he astumaan Savolaisen kotiin.
— Kuka kuteus sillä oli kyytimiehenä, kun ei sekään osannut kievariin
tulla, ihmetteli Tenhunen matkalla.
— Sepä se on pahinta, kun se ajaa omallaan, selitti Savolainen.
— Kaikki ne nyt nykyaikana ajavat omallaan, murisi Tenhunen, vaan onhan
tuo hyväkin näin ohran panon aikana.
Savolainen vei naapurin omaan kamariinsa.
— Odotellaanhan täällä, sanoi hän, taitaa vielä nukkua. Se rupesikin
vasta tässä auringon nousun edellä.
— Mutta kohta se kumminkin täytyy herättää, muistutti Tenhunen. En minä
jouda täällä kauan odottamaan.
— Kyllä, kyllä. Vaan otetaanhan tässä aamuryypyt. Minä jo äsken nämä
nostin esille, että jos sekin matkustavainen haluaa niin siitä saapi.
— Niin, eihän sitä tiedä, sanoi Tenhunen. Jos se on saksalainen,
niin kyllä se ryypyt ottaa, mutta sille pitäisi olla olutta. Kerran
minä muutaman saksalaisen kanssa jouduin ihmeeseen. Se murittaa ja
murittaa, ja aina osoittaa juomalasia ja taksaa seinällä. Minä kannan
sen eteen viinaa, konjakkia ja viiniä, mutta yhä vaan murittaa ja
pyörittelee päätään. No minä käsken vaimon tuoda maitoa, sahtia ja
vettäkin mutta ei mikään kelpaa. Ymmärsinhän minä sitten, että olutta
se tahtoo ja selitin että ei ole nyt olutta. Mutta eihän se murikko
helpoita. Silloin minua jo suututti ja minä hihkasin niin että ikkunat
helähtivät, että "tuossa kaiketi ne ovat kaikki, mitä meillä on; muuta
sinä, jos saat, ne olueksi." Ja ymmärsipäs selvän suomen. Heti tukkesi
suunsa ja meni taipaleelle, jo. Eikä tässä nytkään kovin pitkiin
puheisiin ruveta, vaan sanotaan selvät sanat, hui — Niin tehdäänkin,
vahvisti Savolainen. Mutta sitä sietää tässä otella ryyppyjä, ettei
hätäytä.
— Ei sen vuoksi, vakuutti Tenhunen ryypätessään. Minä en ole vielä
ikänäni hätäytynyt suurtenkaan herrain edessä. Näyttääkös tämä miten
suurelta herralta?
— Eihän sitä tiedä, kun se on ummikko.
— Näkee sen päältä päinkin, selitti Tenhunen. Jos sillä on kirstuja
ja muita matkalaukkuja, niin ei se ole kuin jokin kauppamatkustelija.
Suurilla herroilla on harvemmin mitään rojakkata muassaan ja mitä
niillä on, niin ne ovat hyviä.
— Ei tälläkään ole tavaroista puhetta, niin että voisi se siihen
katsoen olla suurikin herra, selitti Savolainen ja kopautti samalla
lasin pohjaa pöytään maistamisen merkiksi.
Tenhunen sanoi jo korvallisissaan kihahtelevan, eikä ollutkaan ihme
niin aamutuimaan. Ei hän siltä unhottanut ohran kylvämistä, kun vaan
olisi saanut tämän tulkkina olonsa suoritetuksi.
— Kyllä se jo nyt täytyy havauttaa, kiirehti hän. Siellä kylvös loppuu.
— Aikaisia miehiähän tuolla on, kylväkööt itse, rauhoitteli Savolainen.
Se on niin vaarallinen mennä aikaisin herättelemään, jos se on miten
suuri herra. Istutaanhan ja kahvia odotellessa ryypätään.
— Tässä on jo ryypättynäkin, sanoi Tenhunen liikahdellen entistä
kepeämpänä. Minun jo haluttaisi päästä vähän venskailemaan sen herran
kanssa. Pian siitä selvä tulee mistä maasta hän on. Onko sillä parta?
— Ei, ei sillä ole partaa.
— Ei se sitten ole venäläinen, jos ei liene poika loppi. Ja kyllä
minä venäjän ja ruotsin kielistä tunnen eroituksen, mutta jos se on
saksalainen tai englantilainen, niin niistä minä en ymmärrä mitään ja
silloin ei auta muu kuin selvä suomi... Tokko sinä osaat yhtään sanaa
ruotsia tai venättä?
— En kerrassa yhtään.
— Minä niitä paukauttelen. Jos arvelee ruotsalaiseksi ja sanoo, että
"huru mykky", niin silloin se alkaa mongertaa vastaan, jos ymmärtää.
Ja jos luulee venäläiseksi, niin heti se alkaa niesnittää kun sanoo
"trastuit, harassoo". Jos taas sattuu, että ruotsalaiselta yrittää
unehtua otokset maksamatta, niin heti se puistaa lantit, kun sanoo:
"ikke petaalar, myntit tänne". Ja pianpa kääntyy venäläinenkin kun
muistuttaa että "tengat hospotai".
Tenhunen innostui näitä kielinäytteitä tehdessään niin, että kävellä
humaili ympäri huonetta. Savolainen istui paikoillaan pöydän päässä ja
naurahteli rauhallisesti. Hän oli nuorempi mies kestämään ryyppyjä ja
käytti jo viimeseltä toverinsa liikkeellä oloa hyväkseen, kaatamalla
sen lasiin uutta, vaan ei omaansa.
Jopa viimeinkin tuli apumiehelle kiire.
— Tässä päihtyy hiiteen ja kylvöt jääpi tekemättä. Nyt jos et aja ylös,
niin minä lähden... Vai etkö sinä uskalla? Missä huoneessa se nukkuu?
Kyllä minä uskallan... Minä sanon että "moron herrar!"
Hän seisoi niin juhlallisessa asennossa kuin ainakin suuren herran
vastaan ottaja. Savolaisen ei käynyt enää viivytteleminen.
— No nyt se katsotaan, sanoi hän, nousten seisalleen. Se nukkuu tässä
viereisessä huoneessa. Minä aukasen hiljaa oven, niin katso sinä,
naapuri, minun olkapääni ylitse, että minkä maan mieheksi tuon arvaat.
Tenhunen asettuu aivan selän taakse, olkapään yli kurkoittamaan, kun
Savolainen väänsi lukkoa auki.
— Katsos veitikkata, puhui oven avaaja, tirkistettyään ensiksi oven
raosta. Se on vetäytynyt minun vaimoni viereen.
Samassa aukasi hän enemmänkin ja Tenhunen näki ihmeekseen, että siinä
naapurin emännän vieressä lepäsi pieni, kapaloon kääritty olento
kaikessa rauhassa.
— Semmoistako se olikin, sanoi hän ja tarrautui toverinsa kaulukseen.
Nyt jos olisit vähänkään pahempi naapuri, niin nyt saisit korvillesi,
että soisi.
— Elä veikkonen, elä veikkonen, houkutteli Savolainen. Enhän minä
valehdellut. Kyllä se on ummikko ja mennä yönä tullut.
— Niin, niin, vaan minua ei ole vielä ikäpäivänäni saatu näin pitkältä
narratuksi, ja sen vuoksi se läheltä piti, etten antanut sinua korvalle.
— No, eiköhän tuo sillä asetu, jos ryypätään vielä tämän herran
terveydeksi, että se jäisi tähän pitemmäksi aikaa.
— Onko se edes poika? kysyi Tenhunen, kiukuissaan,
— Aivan varmasti, vakuutti Savolainen kohennellen lasia naapurinsa
eteen. En minä ole valehdellut yhtään.
— Elä edes puolustele itseäsi. Mutta kun tuo on poika ja vielä
ensimmäinen sinulla, niin ryyppään häntä.
Notkeana koetti Savolainen palvella vähän pahastunutta naapuriaan ja
ystävällisesti he jo kilistivätkin pojan onneksi. Mutta vielä portailla
mennessään tämä jahkaili sitä, että eipä häntä ole vielä ennen näin
pitkältä narrattuna ja päätti, että ei narrata toista kertaa.
Kahden puolen ikkunata.
Ikkunan ulkopuolella surisi kaiken kokoisia hyönteisiä, pitkäkoipisesta
hapsinkkiaisesta ja pikalentoisesta kiiltokärpäsestä aina jouhen pään
kokoiseen hyttyseen asti. Aukenemattoman ikkunan puoliskon puitteisiin,
ulkopuolelle, oli hämähäkki kutonut verkkonsa ja tehnyt samoista
aineista itselleen pesän puitteen nurkkamaan. Pilvisinä ja sateisina
päivinä jurotti se pesässään liikkumatta, takapuoli ulospäin, ei
välittänyt mitään verkon korjaamisesta eikä saaliin tarttumisesta. Ne
olivatkin mitättömän pieniä nuo, jotka sateella kävivät. Siipiä heillä
oli sen verran, että hyvästi sotkeutuivat verkkoon, jossa sitten tuuli
heilutteli, kunnes kuolivat. Nyt lämpimänä, poutaisena päivänä liikkui
kookkaampiakin. Tuossa takertui pieni kärpänen, tempoi verkkoa, että
se heilahteli. Kiireesti kapusi hämähäkki luokse, tarttui saaliseen
kiinni, käänteli sitä muutamia kertoja ympärinsä, kunnes karttui
tarpeeksi asti pidäkkeitä.
Kuului kauvempata surinata ja koko verkko isosti heilahti, mutta luokse
ehdittyä näkyi siinä vaan aukko, joka oli ensi työksi paikattava umpeen.
* * * * *
Hän, joka istui toisella puolen ikkunaa pöytänsä ääressä laskemassa
kesän kuluessa tulleita voittoja, vieläpä arviolta suuntaili
vastaisiakin voittoja aina vuoden loppuun asti, lopetti laskunsa
hyräillen tyytyväisenä jotain sotamarssia, ja asetteli vasta tulleita
vekseleitä järjestykseensä entisten päälle. Ikkunan pielessä naulassa
riippui pitkä paperiliuska, täynnä nimiä. Se oli luettelo tällä kuulla
"lankeavista". Hän tarkasteli luettelon päästä päähän, otti sitten
lyijykynän, merkitsi muutamia nimiä, sekä kirjoitti uusia.
Ovi aukeni ja huoneesen astui kolme miestä. Tavanmukaiset kuulumiset
kyseltyä alotti ensimmäinen mies asiansa.
— Tuota, se minun vekseli taitaa huomenna langeta maksettavaksi.
— Taitaapa langeta. Joko te nyt maksatte?
— Nythän se olisi maksettava, vaan miten tuo käynee, kun minä en
saanutkaan rahoja.
— Se on oma asianne.
— Sopisiko sitä uudistaa?
— En minä tavallisesti niin pieniä asioita uudista, mutta samapa se,
kun kirjoitatte kuukauden päästä maksettavaksi 45 markan vekselin.
— Kuukauden päähän 45 markan vekseli! ihmetteli mies. Kaksi kuukautta
sitten sain teiltä 25 markkaa ja nyt se nousee niin suureen.
— Ei se kuulu tähän, minkä te saitte. Huomenna lankeava vekseli on 35
markan kokoinen ja kun tuotte rahat, niin se on sillä hyvä.
Ei auttanut, vekseli _täytyi_ kirjoittaa.
— Taitaahan täällä olla minunkin paperini, alotti toinen mies
naurahdellen. Mikähän keino se sille keksitään?
— Ne ovat hyvin yksinkertaisia ne minun keinot, naurahteli hänkin
puolestaan. Toinen keino tässä nähtiin ja toinen kuultiin.