— Sen parempi. Toinen on siihen sijaan helppo.
— Ei sekään ole _minulle_ helppo. Eikö kävisi näitä ehtoja
huojistaminen?
— Jospa hiukkasen, tuo kun on vähän isompi asia. Pannaan kymmenen
sadalle kuussa.
— Eikö viisi riitä?
— Ei riitä.
— No, sitten täytyy heittää kunnan veron maksu ja muut asiat
tuonnemmaksi.
Mies otti lompakkonsa ja maksoi.
Kolmas mies, varakkaan näköinen isäntä, ei puhunut asiastansa ennen
kuin toisten mentyä.
— Minun pitäisi saada taas vähintäin neljäsataa markkaa.
— Mitäpä siitä vähemmästä onkaan. Ehkä se jatketaan entisen päähän,
niin saat kirjoittaa täyteen kaksituhatta, selvän luvun.
— Elä nyt! Lupailithan sinä kevätkesällä, että annat tavallisella
korolla.
— Ne lupaukset eivät merkitse mitään. Lupailihan Jumalakin kevätkesällä
antaa tavallisia eloja, mutta kuinkahan monen pellolla niitä tavallisia
eloja on, ennenkun on leikki lukossa.
— Ei sinun rahojasi halla pane.
— Ei pane, mutta hinta niillekin nousee.
Puhe keskeytyi, kuin oven avaimessa ramuiltiin ja huoneesen tuli mies,
kuluneissa vaatteissa.
— Nythän minä tulin sitä viikollista puhetta perustamaan, alotti mies
alakuloisena.
— Niin, niistä lehmistäsi, jotka olit pannut kauppiaalle kauppaukseen.
— Aivan niistä. Nyt minä sain parkkikuormalla suunnille sen verran,
että kykenen ne lehmät paluuttamaan, vaan kun täällä on se vekseli,
niin kumpaiseenko nämä ylettynevät.
— Tottahan nyt vekseliin ensimmäiseksi. Näytäpä minkä verran sinulla on
rahaa.
— Vaan jos te otatte nämä rahat siitä entisestä, ettekä annakaan
verestä.
— No, elä hätäile tyhjää, tuo pois. Vapisevalla kädellä kaivoi mies
rahansa ja laski ne epäillen pöydälle.
— Ohoo, kylläpä näitä on tarkasti.. markka puuttuu.
— Taitaa puuttua, vaan minä ajattelin, että lisää sen markan siihen nyt
tehtävään vekseliin.
— Vaikkapa niinkin. Ja mitäpä tuo yksi markka. Tuossa on paperisi.
— Minkä verran te nyt annatte?
— Mitenkä suuresta summasta ne lehmät olivatkaan kaupassa.
— En muista oikein markoilleen, vaan minä otin siitä kaksi säkkiä
jauhoja, hehtarin suoloja ja kunnan veron maksuksi viisi markkaa rahaa.
— Niistä on sitten kaksi lehmää kauppauksessa?
— Niin. Kaksi lehmää, ja ovat oikein uhalla hyviä lehmiä.
— Lehmät kun lehmät. Niillä tuntuu olevan tavallinen hinta, niin että
saat antaa mennä. Minä en maksaisi niistä sitäkään.
— No, tuotahan minä jo pelkäsin, huokasi mies ja kyynele herahti
silmään.
— Mitä pelkäsit! Sinä lunastit vekselisi ja sillä hyvä. Tavarasi olet
menettänyt ja samalla luottamuksesi. Ne kaksi lehmää sinulla on tänä
päivänä, vaan viikon kuluttua ei niitäkään.
Mies poistui haikealla mielellä, hyvästiä sanomatta.
— Tuommoisten kanssa se on vahinko tarjona ja sillähän tässä täytyy
korkoa nostaa, puheli hän hyvissään ystävällensä, jolla oli onni saada
neljäsataa markkaa, kun kirjoitti 2,000 markan vekselin, entisen 1,400
markan kokoisen vekselin sijalle.
Ei kulunut monta minuuttia, kun tuli taas joku, joka oli aivan
ensikertalainen täällä.
— Tulinhan minä kysymään, että saisiko sitä rahaa ja minkälaisella
korolla?
— Ehkäpä sitä löytyy ja korko on vähän miehiä myöten. Te saatte
viidellä sadalta kuussa.
— Miksikä minulta niin paljon?
— Ei se ole paljo. Se on kaikkein halvin korko.
— No, mutta onko tämä enää vähääkään Jumalan lain mukaista? Mehän
ollaan kaikki veljiä ja raamattu käskee antamaan lähimmäisille ilman
korotta.
— Saman tekevä. Minäkin voin antaa teille ilman ja korotta. Mutta
kun ollaan veljiä ja lähimmäisiä, niin teidän tulee maksaa kaikki ne
tappiot, joita minulle sattuu tulemaan, kun lainaaja ennättää perin
köyhtyä.
— En rupea siihenkään. Täytyy katsoa velaksi antaissaan, neuvotteli
mies.
— Kyllä minä katsonkin, mutta jos sattuu, Kumpaisillako ehdoilla nyt
otatte?
Tämäkin tyytyi maallisen lain mukaan.
* * * * *
Hän katsahti taas ulos ikkunasta.
Tuolla jo satutti itikka hienot koipensa verkon silmiin ja lentää
härritti siinä hyvän aikaa, ennenkun pahemmin sotkeutui. Hämähäkki
rienti kamppauspaikalle, vaan ei tarttunut kiinni, ennenkun siipien
surina lakkasi. Sitten se vapautti sen potkimisen vaivoista, kääräsi
hienoon kapalokseen kuin taitava äiti lapsensa. Siinä se sai
rauhoittua, kunnes toisten luota joutui.
Kärpänen tuolla verkon keskipalkalla ei enää potkinut. Sen vierelle
pysähtyi hämähäkki, tunki kärsänsä syvälle saaliinsa ruumiin
tuoreimpaan paikkaan, imi ja kaiveli kuiviin kaikki elon nesteet.
Tyynesti tutki se joka ytimen, ettei vaan mitään jäisi huomaamatta. Kun
oli kaikki imettynä, hylkäsi se onton raadon ja siirtyi täyteläisemmän
kimppuun.
Nuo kuivat kuoret roikkuivat vielä jonkun aikaa verkossa, vaan tuuli ne
siitä viimein heitteli alas tallattaviksi.
(Iisalmi, 1892).