taipaleelle.
— Kissa ryökäs kaikkiakin, kun jäi vielä monet kengät tässäkin talossa
tekemättä.
Pikku poika tuli paraiksi näyttelemään paljaita jalkojaan, että niihin
pitäisi kengät olla. Hessu unohti heti vastoinkäymisensä ja alkoi mitä
herttaisimmalla tuulella ollen antaa neuvoja vastaisen varalta.
— Niin, kyllä minä tulen muutamain päiväin perästä tekemään, selitti
hän. Vaan sillä aikaa sinun on pidettävä jalkopohjat hyvässä voiteessa,
etteivät kulu... Ja koppakengätkö ne sitten tehdään?
— Koppakengät ja vielä naukuvat, selitti poika.
— Niin ne tehdäänkin. Mutta sinun pitää sillä aikaa, kun minä olen
kylässä, kerätä naukuja. Laita semmoinen pieni pussi ja kun näet, että
kissa rupee naukumaan, niin juoksuta silloin kissan suun eteen ja kun
on herennyt naukumasta, niin solmia pussin suu tarkasti kiinni, ettei
nauku pääse pois... Muistatko nyt kerätä, muuten et saa naukuvia kenkiä.
Poika arveli vähän, mutta asia oli niin miellyttävä, että täytyi
katastella, missä se aina tarvittava kissa olisi ja mahtaisiko siltä
nyt jo saada tuota puuttuvata ainetta.
Hakumies alkoi panna kiirettä. Jatkaen keskusteluaan pojan kanssa,
laitteli Hessu kapineitaan kokoon ja kun oli ne saanut paikoilleen,
veti takkikulun päälleen, jolloin oli kaikki valmiina. Pari markkaa
pyysi hän tehdyn ja vastaisen työn päälle matkarahoiksi. Mutta
mahdollisesti ne solahtivat jo matkan alussa suuhun ja niin sai hän
nälkäpäivät kärsittyään palata kovasti kurisevalla vatsalla pitkän
matkan työpaikalleen takaisin.
Tästä ei Hessu koskaan valittanut, hän otti elämän tyytyväisesti
vastaan semmoisena kuin se oli. Nautti, kun oli nauttimista, kärsi, kun
sitä tahdottiin, ja palveli näin yhteiskuntaa voimiensa mukaan.
Varosen jouluharmit.
Oli jouluyö. Harmaisen koivukon keskellä seiso; korkea maalaiskirkko,
sekin huurteisena aina huippuunsa asti.
Aamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista
kylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta
yötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia
kynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa
yhteisessä suuressa joulusalissa.
Myöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon
monista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen
juhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä
täyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset
verkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja
ajajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi
harmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja
siinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja
hattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä
maahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi
huoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.
Viimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin
seisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä,
kopistellen heiniä turkistaan.
— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.
— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii
hevonen, näyttää niin täydeltä.
— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä
— Taitaa olla siellä.
— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä
toinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.
— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä
tulilla.
Varonen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.
Emäntä kiirehti vaimoin ovelle, ehtiäkseen istumapaikalle. Ruunuista
loisti häikäisevä valo hämärästä tulleen silmiin ja täytti mielet
juhlallisilla tunteilla. Hiljainen sohina syntyi sijoittelevan kansan
liikkeistä, johon silloin tällöin yhtyi kovempi juhlallinen kaiku, kun
kirkon palvelijat kulkivat sakariston ovista.
Alhaalta ei emäntä Varonen enää löytänyt tyhjää paikkaa, kun ei
haluttanut tunkeilla. Hän peräytyi ovensuuhun ja nousi parvelle. Siellä
oli vielä tyhjää tarpeeksi, mutta valoa niukemmalta. Hän sytytti
mukanaan tuomansa kynttilän, pystytti sen eteensä ja asetti virsikirjan
siihen viereen.
Kohta alkoi kaikua tuon tunnetun "Lauluja nyt laskekaa" jouluvirren
sävelet. Koko sydämen hartaudella yhtyi siihen emäntä Varonen, mutta
isäntä Varonen, joka oli saanut paikan alhaalla lähellä ovea, otti osaa
ainoastaan kuuntelemalla. Miesten puolella ei muutkaan ottaneet niin
yleisesti lauluun osaa, oliko siihen sitten syynä äänivarain puute,
vai heittivätkö vaimojensa huoleksi, jotka hujauttelivat niin, että
lukkarikin aivan turhaan vaivasi itseään huutamalla sekaan.
Unisia silmiä ei näkynyt ollenkaan, ei saarnankaan aikana. Nekin,
jotka eivät käsittäneet saarnan sisältöä, pysyivät virkeinä ulkonaisen
juhlallisuuden vaikutuksesta.
Isäntä Varonen kuunteli saarnan alkupuolta hyvinkin tarkkaavaisesti,
kunnes hänen silmänsä yhtyi muutamaan kynttilään, joka oli kallistunut
ja valoi lakkaamatta rasvaa jalustalle. Huomaamatta kohosi jo Varonen
istuiltaan mennäkseen korjaamaan, kun tuli ajatelleeksi että se on
sopimatonta. Täytyi vaan nähdä, kuinka kynttilä kului harmittavan
nopeasti, eikä sille voinut mitään. Hän koetti kääntää silmiään
toisaanne ja ajatella, että pitäjään yhteistä tavaraahan se on, mutta
väkisin siihen silmä kääntyi ja papin saarnan kuuleminen hämmentyi. Tuo
huolettomasti asetettu kynttilä vaivasi mieltä, kunnes se oli palanut
loppuun ja tuiskahtanut sammuksiin.
* * * * *
Päivän valettua olivat kirkonmenot ohitse ja joukot virtasivat ulos
kirkosta. Jokaisella oli kiire joutua ensimäisinä matkalle, ettei
jäisi hitaitten kanssa yhteen joukkoon. Emäntä Varonen meni määrättyyn
paikkaan odottamaan toveriaan. Hän sai seista pitkän aikaa portilla,
eikä miestä näkynyt. Viimein se tuli taluttaen hevostaan.
— Missä sinä niin pitkään virakoit? kysyi emäntä jo ulompaa.
— Missä! virkkoi Varonen kiukkuisella äänellä. Kun rosvot, hylyt, ovat
vieneet mäkivyöt ja suitset.
— No elä nyt, ihmetteli emäntä..
— Niin nuo katalat ovat tehneet ja miten täältä nyt pääsee
kotiinsakaan. Voi sen...
— Elähän kovin kiukkuille juhlapäivänä, houkutteli emäntä.
— Kiukkuileisi sitä jos kuka, kun uudet, vasta ostetut hevosvärkit
varastetaan. Hirteen semmoiset...
— Koetetaan kärsiä vahinko, lohdutteli emäntä. Kun päästäisiin taloon,
niin otetaan suitset lainaksi.
Muuta keinoa ei ollut ja Varosen täytyi lähteä hevosta taluttamaan
lähimpään taloon. Sieltä he saivat siksi lainaa, että pääsivät
paluumatkalle.
Vaikka emäntä aina vähän päästä muistutti miestään kiukkuamisesta, ei
tämä yhtä kaikki malttanut pitkältä olla äänetönnä.
— Siihen kostoon ne parikymmentä markkaa nyt menivät, puhui Varonen.
Olisi ne varkaan hyväksi välttäneet huonommatkin. Johan minä ostaissani
hekkoilin ottaa halvempihintaiset, vaan tulin sitten ostaneeksi nämä,
kun luulin saavani itse pitää.
— Ei se niillä rikastu, jos on vienytkin, sanoi emäntä ja kääntääkseen
miehensä ajatukset toisaanne, alkoi puhua kirkkotoimista.
— Kyllä saarnasi rovasti kauniisti ja aivan näkyi heltyvän kyyneliin
asti, kun puhui, ettei Jeesuksella ollut kätkyttä, ainoastaan tallin
soimi vuoteena.
Hän luuli jo miehensäkin ajattelevan samaa, kun tämä vähän aikaa vaiti
oltuaan alotti:
— Olisi siellä tallissa ollut vanhat mäkivyönresut ja jos minä älysin
ne ottaa, niin varmaan olisivat säilyneet.
— Voi kun sinä olet tuohon maailman tavaraan kovasti kiintynyt, puhui
emäntä nuhtelevasti. Et sinä osaa enää mistään muusta ajatella.
Varonen itsekin mahtoi tuntea vikansa ja koetti pysytellä loppumatkan
äänetönnä. Muiden joukkojen seuraan päästyä hän ei kumminkaan
malttanut olla ottamatta aina uudestaan puheeksi noista kadonneista
kapineistaan. Kävipä hän pitkiä joulunpyhiä viettäissään puhumassa
siitä naapuritaloissakin. Ennen Tahvanan iltaa, ei olut ketään niillä
seuduin, joka ei olisi tietänyt, mikä vahinko Varoselle on tullut ja
kuinka harmissaan tämä siitä oli.
* * * * *
Seuraavan arkipäivän iltana muuttui Varosen mieli iloiseksi ja hän
tuli hyvissään kertomaan emännälleen, että nyt ne mäkivyöt ja suitset
löytyivät.
— Mistä ihmeestä? kysyi emäntä kummastellen.
— Tuo Takaliston mökin Tuomas oli ottanut ja toi nyt hämärissä pois.
— Mitä tuo sanoi, kun toi?
— Sanoi tulleen itselleen ereyksen. Ei sanonut oman puolellaisilta
varastavansa ja syytti minua, kun olen vienyt hevoseni toiselle puolen
kirkkoa.
— Ja mitä sinä siihen sanoit?
— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.
— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen
rakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin
toiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.
— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.
— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin
häpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä
puollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas...
Varonen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla
eukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.
Oja-Taavetin lasku.
Taavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen
työaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu
yhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa
näissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei
kaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin
halkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä
sai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate
juuriin tarttuillut.
Työn kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen,
eikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan,
kaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin
ruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä
sivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi
sanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ
tuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.
Moni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse
mittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti.
Eikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.
Mutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei
lopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi
seuraavalla tavalla.
Taavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo
niin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä
makailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä,
mutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.
Muut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi
aivan levollisesti, että voipipa olla.
Kohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin
pappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu,
niin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen
tekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan,
kopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.
— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella
äänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.
— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa
vartta.
Ehkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja
kysyi:
— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?
— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos
jalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.
Papilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja
arveli:
— Ei taida syntiä ollakaan.
— Eihän niitä erittäin paljon ole, sanoi Taavetti ja näytti rupeavan
muistelemaan.
— Onko kuitenkin vähän, arveli pappi hymyssä suin.
— On, onhan niitä vähän, myönnytti Taavetti katsoen allapäin lattiaan.
Mutta pian hän kohotti päätänsä ja sanoi:
— On minulla hyviäkin töitä.
— No mikäs hätä tässä sitten onkaan, sanoi pappi nauraen. Ehkä
jäisitkin saaliin puolelle, jos lasku tehtäisiin.
Taavetinkin suu hymähti vähän nauruun, kun virkkoi:
— Eihän tuota tietäisi.
— Pianhan ne tässä tutkitaan, sanoi pappi tekeytyen vakavaksi.
Luetteleppa ensin synnit ja sitten hyvät työt, niin arvaillaan.
Taavetti rupesi ajattelemaan.
— Enpä minä muista sitä ennen tehneeni mitään syntiä, kun kerran
nuorena miehenä ollessani varastin viinan kauppiaan lekkeristä hallin
täyden viinaa.
— Vai niin, sanoi pappi. Minkään arvoisena tuo synti pidettäisiin?
— Se nyt on noin kahden ruiskapan arvoinen, sillähän se möi muillekin.
— Entäs korko tältä ajalta? huomautti muistoon panija.
— Vieläpä nyt korko sen vertaiselle, vastusti Taavetti. Eikähän sille
oikeastaan tullut mitään vahinkoa, kun minä panin saman verran vettä
sijaan, mutta olkoon se kaksi kappaa kumminkin.
— Antaa sitten olla. Vaan eikös siitä viinan juonnista tullut yhtään
syntiä?
— Eihän siitä mitä syntiä, kun minä en ole pahapäinen enkä kiroile.
— Se jääpi siis kahteen kappaan. Olikos niitä muita?
— Petinhän minä kerran Alapihan isäntä-vainaata kahdeksan kymmenen
aitasylen latomapalkalla.
— Olikoon se monen kapan synti?
— Ei se monen — silloin olivat jyvät hyvässä hinnassa — enintään neljän
ruiskapan.
— Se on vasta kuusi kappaa. Lieneehän tuohon lisäksi muitakin petoksia.
— Ei ole, vakuutti Taavetti. Enkä minä olisi sitäkään tehnyt, mutta
sattui niin tiukka rahasta, etten olisi muuten saanut kunnan veroa
maksetuksi.
— Siihenkö ne sitten loppuivat? kysyi pappi.
— Enpä minä muista muuta tehneeni. Miten mahtaisi se lukeutua synniksi,
kun löin kerran humalaista korvalle ja taisinpa kirotakin?
— Miten itse arvannet?
Taavetti ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— Jospa pannaan yksi kappa siitä kiroamisesta, vaikka sen humalaisen
alku se oli.
— Siis kaikkiaan 7 kapan edestä syntiä. — Etkö sinä koskaan ole
langennut haureuden syntiin?
— Saivat ne kerran viekoitelluksi yöjalkaan, mutta putosin pitkospuilta
puroon ja käännyin takaisin.
— Tokko olit kiitollinen Jumalalle, kun se tuolla tavalla esti pois
pahalta tieltä?
— Ne toverithan ne taisivat kuriillessaan pudottaa, sanoi Taavetti.
Pappi joutui vähän hämille, kun hänen opetusyrityksensä kävi niin
nolosti. Hän keskeytti siihen syntipuolen tutkimisen ja kysyi:
— Mitäs ne hyvät työt olivat?
— Niin ne hyvät. Annoinhan minä kerran renkinä ollessani
kerjäläisukolle kengät ja sitten toisen kerran eräälle köyhälle
leskivaimolle hakkasin 3 syltä halkoja ilmaiseksi.
— Elähän mitään, virkkoi pappi. Niitähän taitaa olla niin runsaasti,
ettei ennätä laskeakaan.
— Ei niistä paljoa kartu, sanoi Taavetti, ne olivat jo paikatut kengät,
enkä minä niitäkään halkoja hakannut pystystä metsästä, vaan rantteista.
— Monenkohan kapan hyviä töitä ne olisivat?
— Jos pari kappaa niistä kengistä, on se niillä puolen talvea kävellyt,
ja toiset pari niistä haloista.
— Niillähän jo kuittautuukin enemmät kuin puolet, sanoi pappi. Ja
kuinka paljon mahtaneekaan olla jälellä?
— On niitä vielä pari, muisteli Taavetti. Kerran niittyä raivatessani
pelastin lampaan mutahautaan kuolemasta ja toisen kerran nostin
mustalais-akan keväisestä jäästä, johon se olisi yksinään kuollut.
— Mitenkäs monta kappaa niille arvataan? kysyi pappi salaa nauraa
myhähtäen.
— Oli se lammas noin viiden kapan arvoinen, mutta sille vanhalle akalle
nyt ei osaa panna mitään arvoa, sanoi Taavetti. Vaan kyllä minä yhden
kapan tahtoisin siitä nostamisesta, kun kastui jalkineet ja loppu päivä
meni niitä kuivaillessa.
Pannaan vaan yksi kappa, myönnytti pappi. Ei taida muuta tullakaan.
— Eipä tule.
— Siis yhteensä kymmenen kapan edestä hyviä töitä, alkoi pappi tehdä
loppulaskua. Niistä kun seitsemän syntikappaa vähennetään pois, niin
sinä jäät Jumalalta kolmen kapan saaliiseen.
— Eihän tuo paljon olisikaan, sanoi Taavetti, ikään kuin lohduttaen
velallista.
— Eipä ole, sanoi pappi ja rupesi ajattelemaan että mihinkä tapaan
tässä nyt olisi puhetta jatkettava.
— Mitäs arvelisit siitä, virkkoi hän vähän päästä kääntyen entistään
totisempana Taavettiin päin, jos Jumala mittaisi sinulle nuo kolme
kappaa pussiisi ja heittäisi sitten helvettiin?
Taavetti katsoi pelästyneenä pappiin ja virkkoi hätäisesti:
— Jokoon tuo tuon tekisi?
Pappi keskeytti totisuutensa ja naurahtaen virkkoi:
— Olet niin perin yksinkertainen, ukko rukka, että en tahdo tuomita.
Sen neuvon kumminkin annan erotessani, että elähän peri noita kolmea
kappaa, vaan pidä itseäsi vaivaisena syntisenä, niin ehkä Jumala
sinuakin armahtaa.
Taavetti lupasi olla perimättä ja ystävällisesti katellen he erosivat.
Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.
Aattopäivän aamusta aikain oli Katri muistutellut Mikolle, että
lähdettäisiin nyt jouluna kirkkoon. Hän pyytäisi naapurimökistä siksi
aikaa loisvaimon lapsia katsomaan ja elukoita hoitamaan.
— Niinpä tuolla on tuisku ja pakkanen, etten minä ollenkaan haluaisi
lähteä.
Mikko oli juuri tullut ulkoa ja lähenteli uunin eteen, jossa viluisena
nosteli hartioitaan ja tassutteli jäisiä kenkiänsä lattiaan.
— Tuisku ja pakkanen, Katri jamasi. Harvoinhan talvella on vesisade,
mutta käypipään ne muut ihmiset kirkossa. Sinä se olet ainainen
viluinen. Nyt olisi niin sileä tiekin jäälle asti, kun ovat tukkia
vetäneet, ettei milloinkaan sen parempi. Vaan mitäpä siitä lienee,
ethän sinä kuitenkaan lähde.
— Kun tuolla luulisi tarkenevan, Mikko sanoi myöntyväisesti, kääntäen
selkäpuoltansa uuniin päin. No laitahan lähtösi, niin koitetaan mennä.
Katri pääsi kuin pälkähästä. Hän haki aitasta omansa ja Mikon
pyhävaatteet tupaan lämpenemään, juoksi sitten naapurimökissä puhumassa
kodin pitäjälle. Mikko kävi pari kertaa heinässä, ettei pitkinä pyhinä
kesken loppuisi ja hakkaili vielä vähän kotapuita palorantteista.
Viimeiseksi illan hämärtäessä nuoritteli liistelaidat rekeen ja teki
tammalle tavallista jauhoisemman appeen, että jaksaa aamulla varhain
lähteä.
Puolen yön aikana nousi jo Katri keittelemään kahvia ja Mikkokin kävi
hevostaan einehtimässä.
— Nyt siellä vasta pakkanen on, Mikko sanoi tupaan tultuansa ja
puristeli paljaita sormiaan. Eiköhän heitetä toiseen kertaan se
kirkkoon lähtö?
— Sepä olisi sitä, kun heitettäisiin ja on kerran hommattuna, Katri
nuhteli. Minusta siellä ei ole sen pakkasempi kuin illallakaan.
— Eihän se sinusta ole, vaikka sylki suuhun jäätyisi. Mutta kun tahdot
niin lähtään vaan.
— Otatko sinä einepalasta? Katri kysyi.
— Vieläpä tässä muuta einettä, kunhan joudutat kahvia.
Mielissään kaatoi Katri oikein täydet kupit Mikolle ja olisipa
kolmannenkin antanut, mutta ei tämä huolinut, pani vaan tupakan ja
lähti valjastamaan hevosta.
— Pitäisiköhän odottaa sitä kotimiestä, Katri arveli.
— Tottapahan tulenee, Mikko sanoi. Jos tässä ruvetaan sitä odottamaan
ja käpistelemään, niin palellutaan ennenkuin on ennätetty lähteäkään.
— No ei odoteta. Minä heitän ruokahuoneen avaimen tuvan pöydälle ja
lihapannun uuniin, niin kyllä se ne löytää.
Hevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään
ja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen.
Mikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka
viimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan
majailla matkamiesten mukana.
Mikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta
virstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti
ryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita
vastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli
saanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.
Tie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin
että reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.
Viimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui
kuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko
tirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se
ei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin
että turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä
päättyi sileä tiekin.
Mikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen
aika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.
— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.
— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen
hallitsen, Mikko vakuutti.
Häntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen
sisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan
hyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään.
Tyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin
uunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja
sitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.
— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.
— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.
— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan
tuvassa lämmittelemässä.
— Käydään vaan.
He olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan
rapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän,
jonka pisti Mikon käteen.
— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.
— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä
panen hevosen kiinni ja sipullan leivän.
Katri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja
asettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.
... Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen
päällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi
ne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla
kyökissä kahvilla tai syömässä... Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on
kaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla
lailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla...
Lauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle...
kirjava kissa... Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki
lämmittelemään... Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä
sängyssä joku nukkumassa.
Katri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.
— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.
Jos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.
— Ei totisesti nyt olla oikeassa! hän huudahti ja meni sängyn luokse,
jossa näki omain lastensa nukkuvan. Senpähän se häikee teki, että
kääntyi takaisin. Ilmankos se ei uskallakaan tulla tupaan.
Samassa tempasi hän turkin päältään. Jo sieltä viimein Mikkokin tuli
lumisena, suitset kainalossa.
— Minkä sinä ukko ruoja nyt teit? Katri kiukkuisena kysyi.
— Enhän minä ole mitään tehnyt, Mikko vastasi rauhallisesti. Kiitä
kauppojasi kun olet lämpimässä tuvassa.
— Niin, mutta aivanko sinä minua narratessasi teit tämän löyhkän ajon?
— Sekö sinua pahimmin kaivelee, Mikko nauroi. Kyllä minulla tosi
aikomus oli, mutta rupesi niin turkasesti jalkoja paleltamaan, että
pois käännyin.
— Voi vättelö-miestä, Katri sanoi pilkallisesti surkutellen. Sanotaan
että akka tieltä kääntyy, ei mies pahainenkaan, mutta nyt sen näit kuka
kääntyy.
— Enhän minä ole kääntynyt, pappilan tuvassahan tässä ollaan, Mikko
kiusotteli.
— Vielä sinä siinä jatkat. Minua ihan ilettää, jos ihmiset pääsevät
tietämään. Ei toki ennättänyt tulla se kotimies.
— Jopa tuo näkyi olevan navetassa, vaan mitäpä siitä. Laitahan ruokaa,
niin syödään tässä kirkosta tulijasiksi.