Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet,
mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja
muutenkin puhtaus kaikissa.
— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen.
Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan
viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin
ääressä.
— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet
tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi
taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.
— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.
— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan,
että saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne
tuommoisessa kunnossa.
Väisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle.
Hän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään
tuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat
olleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti
hänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos
vanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää
suuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään
kuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä.
Heille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein
täydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä,
muutti tuonelaan.
Leenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin
hän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin
itki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki
erosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon,
niin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän
kutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille: — En
mitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä
voimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut... Mutta toisekseen,
havahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos
minua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat
likoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa
vierasten varaan.
Leena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin
puhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran
ajoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä.
Aikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se
kumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta
rikkaannu.
— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.
— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.
— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.
Onneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut
valkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi
ja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut.
Viimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla
sai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin
ennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi
kovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin
housutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.
Viimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi
korvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista.
Tyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä
lepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi
ihaillen:
— Nyt se on kun porvari...
Alarapun aviopari.
Eihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan
minkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi
pakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin
menivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.
He olivat kumpainenkin laiskan totkeita työmiehiä, eikä heitä koskaan
pyydettynä palvelukseen, silloin kuin muita, ainoastaan vihon
viimeiseksi, jolloin ei enää ollut muita saatavissa. Sattuipa sitte
tulemaan, keskinkertaista huonompi ruisvuosi ja silloin he jäivät ilman
paikkaa, ei ollut ketään tahtovata. Tämmöisen sattuman varalta oli
Penjalla ja samoin Reetallakin tapana puhua joka syksy, että tokkopa
hän ruvenneekaan palvelukseen ja nyt se toteutui väkisin. Puheensa
vahvistukseksi piti Reeta joka kesä kappaviitisen potattia kasvussa ja
nyt ne olivat tasaiseen tarpeeseen. Penjalla ei ollut senkään vertaa
varustettua, olihan vaan siksi palkkarahoja tähteenä, että sai niillä
kappakymmenisen jyviä.
Toisistaan tietämättä olivat kumpainenkin käyneet eri ajoilla
pyrkimässä asuntoa Petäjämäen mökkiin ja pääsivätkin siihen. Penjaa oli
viehättänyt mökin lämmin tupa ja Reeta piti yhtä paljon mökin uudesta
saunasta, jossa sopi kenenkään häiritsemättä nukahdella mieleisiään
ruokaunia, joita hän oli aina pitänyt suuressa arvossa.
He eivät olleet koskaan palvelleet yhdessä talossa ja katselivat vähän
vieraan tavalla toisiaan, kun palvelusvuoden kuluttua ilmestyivät
Petäjämäen mökkiin huonemiehiksi. Reeta oli oikein pahastuvinaan, kun
ei hänelle oltu ilmoitettu Penjan tulosta ja sanoi että tähänkö se
tuokin vötkylä on otettuna.
— Vähemmin tulee ikävä huonemiehille, kun on useampia, nauroi mökinmies.
Penja mahtoi ajatella Reetasta samoin, mutta ei puhunut siitä muille.
Kohta tuli näkyviin, että he olivat tarpeen toisilleen. Penja oli
käyttänyt jyvänsä myllyssä, vaan eiväthän ne vielä jauhoinakaan
kelvanneet syötäväksi. Useampia kertoja hän jo mainitsi, että kukahan
joutaisi tekemään leipää, kun Reeta viimein virkkoi:
— Joutaisin tässä minä, jos nuo sattuisivat syntymään.
— Koetahan, sanoi Penja ja kantoi jauhosäkin tupaan.
Silloin se yhteiselämä alkoi. Talonväenkin vuoksi tahtoi Reeta saada
leivistä hyviä, ja että niitä tulisi paljon, leipoi hän ne ohuviksi
ja kirjaili jokaisen päällyskuoren lusikan kärellä. Penja ei osannut
edeltä päin ajatellakaan näin hyvää leipuria ja kiitollisena antoi hän
koko leivän palkasta. Tämä oli Reetan mielestä liika paljon, mutta
täytyihän se ottaa. Palkinnoksi leivästä keitti hän sitten runsaammasti
potattihauvikkaita ja syödessä survasi kuppia Penjaan päin ja sanoi:
— Tuossa on sullekin potattia.
Kurkalta kävi Penja noppamassa potatin kerrallaan. Ei saanutkaan usein
keittoruokaa, kun ei ollut keittämistä eikä pataa.
Myöhemmin hän sai vähän lihaa, vaan kun ei osannut siitä mitään
laittaa, täytyi pyytää Reetaa yhtiöön. Tämä lisäsi muut aineet ja niin
tuli toimeen ruu'an muute.
* * * * *
Toisen kerran oli. Reeta tekemässä Penjalle leipää, kun mökinmies otti
tuon yhteen menon oikein puheeksi.
— Teitä näkyy nuo ruokapuuhat vetävän väkisinkin yhteen päin, sanoi
hän, niin eiköhän ole selvintä heittää pois tuo kurkalta syönti ja
käydä sanomassa papille, että se lyöpi leivät yhteisiksi.
— Parastapa taitaisi olla, arveli Penja naurahtaen.
— Vai semmoisia siinä rupesitte vätystelemään, torui Reeta taputellen
hymyssä suin leivän päällystä. Jos vaan vielä puhutte siitä, niin
heitän tämä leivän teon kesken.
— No näytäpä, saatatko heittää kesken, puhui mökinmies. Sitten me
uskotaan että et taivu tuumaan, vaan jos et heitä, niin silloin se on
päätettynä.
Reeta oli heittävinään leipomisen kesken, mutta tuli samassa takaisin
sillä syyllä, että eihän niitä muutkaan jouda leipomaan.
— Ei jouda, eikä tarvitse joutaakaan, teki mökinmies päätöksen. Se on
sitä myöten valmista. Ala vaan Penja varustella tarpeita pappilaan
menoa varten. Ensi perjantaina pääsette sinne minun hevosessani.
Reeta koetti olla sanoissaan vasten, mutta ääni ja kasvojen
ilmeet osoittivat selvää taipumista. Penja ei ruvennut joutavata
teeskentelemään. Eipä hän viitsinyt tarkemmin tiedustellakaan toiselta,
suostuiko tämä eli ei, lähti vaan kyselemään vähän rahaa velaksi,
yhteenmenokustannuksiin. Eräs hänen entisistä isännistään tekikin tuon
raha-avun ja Penja sai ne maksaa takaisin puuastioita tekemällä, johon
työhön hänellä oli parhaiten halua ja taitoakin.
Perjantaina he lähtivät pappilaan. Reetakin oli lopettanut
teeskentelemisen. Mitäpä se pitkittämällä parani, kun on kerran mies
saatavissa, eikä ole omista eväistä paljon kehumista.
Heti kuulutuksen perästä he rupesivat rehellisesti yhteen ruokaan
ja jopa välistä pistivät supakkata keskenään, kuten rakastuneet
ainakin. Ne mahtoivat olla tulevaisuuden tuumia, sillä Penja ryhtyi
kohta nikkaroimaan. Olipa höylää ja rahaa lainaksi hakiessaan saanut
puolen tusinaa teurastettuin eläinten sarvia, joista vuoleksi ja
laittoi Reetalle oivalliset imurit pakottaville selkäverille. Itseään
varten hän ne etupäässä teki, mutta saattoihan niillä valmiilla
pelillä masautella pois liikoja veriä lähimmäisenkin hartioista. Eikä
kulunutkaan monta viikkoa, kuin ympäristöllä tiedettiin yleisesti,
että Reeta on oivallinen kuppari. Kupattavia alkoi käydä tihkipäätä,
niin että sarvia täytyi laittaa paljoa enemmän. Jopa haittoivat talon
emännätkin kotiinsa ja siellä kulettivat talosta taloon, jossa Reetalla
oli hyvää elämätä pitkäksi ajaksi. Kotiin tuotavaksi kertyi sieltä aika
nivakka särvinaineita ja joku penni rahaakin.
Sillä aikaa veisteli ja lepäili Penja yksinään kortteerilla. Ei hän
paljoa särpimiä kaipaillut, kunhan oli kirjattua leipää. Mutta kerran
sattui leipäkin loppumaan ja Reetalle tuli palattuaan kiire teko. Siinä
kiireessään heitti hän päällykset koristelematta ja leipoi leivät
sileiksi. Mutta siinäpä tuli erehdys. Penja oli pitkää rupeamata
viettäissään käynyt äreämmäksi entistään ja kun ruualle ruvetessaan
näki leivät kirjailemattomiksi, alotti hän siitä juonipuheet.
— Tuollaisiako sinä teitkin, etkä kirjannut, alkoi murista.
— Välttää ne ilmankin, syö vaan pois, kehoitti Reeta.
— Enpään syö, syö sinä.
— Syön minä ja syöt niitä vielä sinäkin.
— Enpään syö, vie vaan pois.
— Ettäkö tosissasi olet? kysyi Reeta.
— Mitäs et kirjannut. Siinä on.
Penja heitti leivän Reetan syliin ja paiskautui vihoissaan nurkkaan
maata. Nyt näki Reeta, että se on täyttä totta, eikä auttanut muu, kuin
ruveta houkuttelemaan.
— Elä hyvä Penja suutu, minä teen ensi kerralla kirjaleipiä.
— Mistäpä sinä tehnet, kun mätit kaikki jauhot tähän taikinaan.
— Minä otan velaksi?
— Kuka sinulle antaa velaksi?
— Antaa se Peltolan emäntä, kun minä vien sille aluksi rahaa?
— Mistä sinulla rahaa on?
— Kuppauksista sain.
— Sait lampaan päitä ja sokeita ahvenia, vaan et rahaa.
— Aivan rahaa sain, kun vedin toista kymmentä sarvea Ruhmu-Riston
hartioihin, kehui Reeta.
— Ruhmu-Riston hartioihin, jamasi Penja, sillä tuo tieto ei häntä
ollenkaan lauhduttanut. Mikä se senkin laiskan hartioita pakottaa.
Vieläpä tätä rötköä kupata!
— Kuppasin minä, kun tahtoi ja otin rahat pois.
— Otit sinä, mutta pane mieleesi, että elä mene toista kertaa
semmoisten kanssa saunaan.
— Mikä siitä on. Hyhpä toki! sanoi Reeta, joka ymmärsi Penjan mielialan.
— No koetapa! kiivastui Penja. On niin lähellä, etten jo nyt anna
hantsausta.
Hän kiivastui niin, että kohosi ylös nurkastaan ja silloinpa ei enää
Reeta uskaltanut virkkaa poikkipuoleista sanaa.
Tästä alkaen joutui hänen ammattinsa tarkastuksen alaiseksi. Vaimoväkeä
sai kyllä kupata kuten ennenkin, mutta jos miehiä oli, silloin piti
Penjan päästä istumaan saunan penkille. Siinä hän hikoili uskollisesti
alusta loppuun, ja hyvin epäilevästi poistui niinkin vähäksi ajaksi,
kuin tarvitsi ulkoa noutaa löylyvettä saunaan. Hikoilemiseen nähden
olisi Penjan sietänyt saada hyvä palkka, mutta enintään sai vaan
kahvikupin, eikä kaikistellen sitäkään. Hänellä oli omat merkkinsä,
että ketä on enin epäiltävä.
— On se tuo Penja saanut pulskan eukon, imartelivat muutamat. Vieläpä
niin osavan kupparin.
Tämmöisten lauseiden lausujat saivat olla varmat, ettei tarvitse olla
kahden kupparin kanssa.
Tämä järjestys ei ollut tulopuolelle ensinkään eduksi. Kaikki saaliit
menivät leipänä ja särvinohtinata sai palkita kirjattu leivän kuori,
johon ruokajärjestykseen Penja olikin aivan tyytyväinen. Reeta siitä
välistä vähän juonitteli, mutta minkäs taisi, kun mies oli heittäytynyt
niin hyväksi, ettei eronnut eri työpaikkoihin. Kerran hän jo siihen
kuivuuteen työlästyi, niin että teki ankaran syytöksen.
— Mitä sinä minusta otit, kun et laita mitään? sanoi hän.
— Minäkö sinut otin? kysyi Penja puolestaan.
— Kukas muut, kuin sinä?
— Itsehän sinä tulit.
— Niinkuin sinä tahdoit.
— Minäkö tahdoin? Sanopa, milloinka minä sinua tahdoin?
Eihän sitä Reeta voinut miten muistaa, kuin ei mitään tahtomista ollut
ollutkaan.
Semmoisena heidän elämänsä pysyi sitten ainaisesti. Penja ei luopunut
koskaan luulostaan ja vaatimuksestaan, ja kun Reetakin niihin tottui,
ei niistä syntynyt tämän suurempia riitoja. Ruokapuoli se ei tullut
koskaan sen runsaammaksi, mutta kun heille ei joukkoa lisääntynyt,
pysyivät he leivissä ja saivat siksi vaatettakin, että huonetöissä
tarkenivat.
Hessu.
Tämä oli hänen yleisesti tunnettu nimensä, jonka mainittua jokainen
paikkakuntalainen ymmärsi, että oli puhe suutari Hessusta.
Tupa-ammatissa oli hänen luonteensa taipunut erittäin leikilliseksi
ja sellaisena se pysyi kaikissa tilaisuuksissa, silloinkin kuin hän
muutamien saapasparien tehtyä hippasi kaupunkiin ja siellä mitä
kiireimmin joi itsensä juovuksiin. Tämän nautinnon vuoksi teki hän
työtä ainakin yhtä ahkerasti kuin köyhä perheen isä kymmenen lapsensa
elatukseksi. Toinen kiihoittaja ahkeruuteen oli se, etteivät muut
suutarit ennättäisi pistäytyä hänen alueelleen. Harvemmin sitä
tapahtuikaan, paitsi joskus, kun talven lähestyessä sattui Hessulle
säästymään rahoja useampia markkoja ja niiden juonnissa viipyi niin
kauvan, etteivät puutteisimmat jaksaneet avojaloin odottaa varsinaisen
suutarinsa tuloa. Paljon hän pahoitteli tällaista virkansa laimin
lyömistä ja tuli siitä syystä joskus lausuneeksi paheksumisensa koko
juomapuuhaan.
— Eikö se olisi muutenkin hyvä vähentää niitä ryyppypäiviä, neuvoivat
tuttavat.
— Yhteen ikälukuun se tulee, missäpähän aika kuluu, kun eivät vaan
ihmiset tulisi turhaan odottamaan, puhua lirpatteli Hessu omituisen
sukkelalla puhetavallaan.
— Vaan olisipa siitä kukkarokin hyvillään, jos vähentäisi niitä
ryyppypäiviä.
— Eikö mitä, selitti Hessu naurahdellen. Suu on minun kukkaroni ja se
on sitä enemmin hyvillään, kuta useimmin siihen antaa.
— Sepä on väärin kaataa kaikki omaan suuhunsa. Olisit ennemmin
hankkinut joukkoa ja elättäisit sitä, kun et muuten osaa tallentaa.
— Vai joukkoa! kauhistui Hessu. Mihinkäs minä silloin joutuisin, jos
niiltä leipä loppuisi. Niille ei kävisikään sanominen, että pidetäänpä
viikko lomaa, niin kuin minä nyt sanon aina suulle, kun loppuu rahat ja
punssi.
Työhön ryhdyttyä oli Hessu erinomaisen ahkera. Ikä ja tarkka naskalin
reikään tähtääminen olivat kuluttaneet näön, että täytyi hyvin läheltä
katsoa, ja siinä asennossa, saappaan teos leuvan alla, näytti hän
vähäisine vartaloineen ja pienine piikkipartoineen aivan siltä, kuin
orava istuisi käpy sylissä. Eikä hän tästä käpristyneestä asemastaan
suoristunut silloinkaan, kuin tarvitsi kääntyä puhetovereihinsa,
joina hän mieluummin piti kunkin työtalonsa lapsia. Niille hän keksi
kymmenetkin eri ehdot, jotka olivat suoritettavat, ennen kuin rupeaa
tekemään uusia kenkiä. Milloin heidän oli palkinnoksi itkettävä,
milloin naurettava; milloin taas kapaloitava kissoja ja kammattava
niiden päitä. Näitä sovinnoita tehtäissä oli Hessun ääni niin
lapsellisen lempeä ja samalla niin vakava, ettei lasten mieleen koskaan
tullut ajatus, että he olisivat narrina, sillä syyttä itkeminen ei
ollut niinkään helppoa. Kerrankin kun muuan pieni poika koetti turhaan
saada itkua aikaan, ehdotteli se että kun veli vähän löisi, niin sitten
se lähtisi paremmin. Kissojen kapaloimisessa taas päin vastoin tahtoi
tulla itku työksi, kun kissalla oli kynnet, joilla se koki vastustella
tuota hänelle vastenmielistä vaatetustapaa. Mutta kun tehtävä oli
onnistunut ja saatu varma lupaus uusista kengistä, niin silloin lapset
hyppelivät ilosta Hessun ympärillä ja syleilivät häntä kuin parasta
ystäväänsä ainakin.
Oli loppupuoli viikosta, kun vein Hessulle lapikasten tekeet. Hän
epäili, tokko ennättäisi niitä sillä viikolla valmistaa, kun näet
pitäisi lauvantaina käydä kaupungissa.
— Antaa jäädä siellä käynnin toiseen aikaan, esittelin hänelle.
— Ei se soveltuisi heittää toiseen aikaan, puhua lipatteli hän
naurahdellen.
— No, eiköhän tuo kumminkin soveltuisi, esittelin edelleen.. Minulla on
lauvantaina kaupungissa käynti ja koetan siellä toimittaa suutarinkin
asiat.
Hän näkyi arvaavan ajatukseni ja yhä enemmän leppyisenä teki esteitään:
— Ei ne nyt tällä kertaa tulisi minun asiani muilta toimitetuksi,
itseni siellä pitää olla.
Olin jo edeltäpäin arvannut, ettei Hessua niillä tuumilla saa estetyksi
pois kaupungista, kun se oli nyt niin lähellä ja rahaakin irtautui
viikon työstä parin kolmen pullon hinta. Ne olivat välttämättä vietävät
pois, etteivät jääneet sunnuntain yli mieltä vaivaamaan. Päätin heittää
lapikasten tekopalkan sillä kertaa maksamatta, että jäisihän se
säästöön toisen viikon varaksi, mutta Hessupa piti lähtöäni silmällä ja
tuli hyvin nöyränä pyytämään niitäkin penniä.
— Minä maksan ensi viikon aikana, antaa olla tallessa sinne asti,
esittelin hänelle.
— Tallellahan ne olisivat, vaan antakaa nyt kumminkin, kyllä minä teen
iltaan mennessä ne kengät valmiiksi, neuvotteli Hessu.
Pistin kouraan ne muutamat lantit, jotka hän määräsi palkakseen, minkä
otossa hän aina oli hyvin tunnollinen, varsinkin kun ne olivat näin
pyytämällä saatavana. Viivyttelemättä kiirehti hän työpaikkansa ääreen.
* * * * *
Oli jotenkin myöhä, kuin jouduin palautumaan kaupungista. Aurinko
painui mäen taakse ja leikkuuväkeä kulki työpaikoiltaan viettämään
lepopäivää. Pari kaupungista palautuvaa ajoi kotiinsa päin.
Peltojen ohi tultua metsäiselle matkalle ei siellä näkynyt enää
ketään. Mutta tuolla ojelmuksen luona tuli jalkamies ja hämärässäkin
huomasi, että sillä on kiire. Takin helmat huiskivat kahden puolen ja
jalat vippasivat vilkasta neliä. Ajattelin ensin, että sieltä tulee
jokin hätäsanoman saattaja, ennen kuin huomasin että suutarihan se
onkin, jolla on oma kiireensä. Kohdalle ehdittyä pysähtyi hän ottamaan
muutamia käymäaskelia ja kysäsi:
— Vieläköön tapaan puodit auki?
— Jo hyvinkin, aivan oiisi kiireellä, vakuutin hänelle toivossa, että
jos ennättäisivät sulkea kiinni.
Vasta matkan päästä muisti hän kääntyä sanomaan, että kengät ovat
valmiit ja tervatut. Vastausta hän ei enää joutanut kuuntelemaan, näin
vaan miten kepeästi kantapäät kohoilivat ja takin liepeet leuhtoivat
mennessä.
Asunnolle ehdittyäni menin katsomaan kenkiäni ja näin että niiden
ompelemiseen oli Hessu pannut parhaan taitonsa, eikä siis ollut ihme,
jos päivä kuluikin täperälle.
Sunnuntai-aamuna läksin kävelemään kirkolle. Raikkaassa aamu-ilmassa
tuntui poistuvan kesän kolakkuus. Raukeita, kesän kävelystä kyliänsä
saaneita lehmiä seisoskeli tien vierellä ja keskellä tietäkin. Kellokas
oli ensin pysähtynyt, sitten sitä mukaa toiset ja siinä asennossa ne
seista luuhottivat, taikka paneutuivat pitkäkseen, lähelle puolta
päivää, ellei paimen käynyt hoputtamassa aitaukseen. Tietä ajavat
saivat sivuuttaa jos tahtoivat, itsestään ne eivät väistyneet,
ennenkuin pyörä kovasti jysähti.
Kaupungin läheisyyteen ehdittyäni alkoi aurinko paistaa korkeammalta.
Kaduilla vallitsi sunnuntaiaamun hiljaisuus. Vasten päivää oleva
katuvieri näytti niin leppoisen lämpimältä. Siinä liikkui joitakuita
ihmisiä aamukävelyllä, muutamat taas olivat menossa kirkkoon, sillä
etäämpää kuului jo huomenkellojen kumahtelu.
Mutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi
seisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet
raskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon
kautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu
mies onkin.
— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.
— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille
piisaavansa, ilakoivat pojat.
— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin
pojille.
— Niin, niin... sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin... vaan en minä
nyt lähde... tässä on niin lämmin ja hyvä olla...
Lämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt.
Alustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen
kiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen,
melkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa,
saadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo
ystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan
matkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä
ja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin
soukkelossa.
Tuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:
— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?
Sen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan
ja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:
— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä
niiden pikku poikain kanssa...
Siihenpä se lähtö raukesi aikaihmistenkin kanssa ja luultavasti mies
piti paikkansa, kunnes poliisi yhytti ja saattoi ennen tunnettuun
olopaikkaan.
* * * * *
Seuraavan viikon puolivälissä palasi Hessu kaupunkimatkaltaan.
Hänen istumisesta käpristynyt ruumisraiskansa oli pitkällisestä
syömättömyydestä ja paljosta juonnista mennyt yhä surkeammaksi. Päälle
päätteeksi oli jalkakin särkynyt retustellessa, että hädin tuskin
pääsi liikkumaan. Nyt eivät taas entiset varallisuudet olleet mieltä
vaivaamassa, ainoastaan vanhat vaatehetvanat päällä ja haihtumaisillaan
oleva punssin kihonen päässä.
— Joko viimeinkin tulivat kaikki asiat toimitetuksi? kyselivät muut.
— Jopa tulivat, myönnytti Hessu. Nyt pitää taas ryhtyä työhön. Mutta
kissa ryökäs kaikkiakin, kun särkyi jalkani.
— Miten se särkyi?
— Enhän minä muista sitäkään. Arestihuoneessa vaan heräsin nyt viime
kerralla, kun nilkkaani alkoi oikein kolottaa.
— Joko siellä arestissa piti olla montakin kertaa?
— Ei toki tarvinnut olla kuin kahdesti tällä käyntikerralla, kertoi hän
hyvillään.
Pari päivää ennätti Hessu ruokailla ja tehdä työtänsä, kun poliisi tuli
noutamaan entisistä humalasakoista vedelle leivälle. Kenkä oli kesken
ompelun, kun tämä ilmoitti asiansa.
— Voi kun tulit pahalla aikaa, tässä jääpi työ kesken, päivitteli Hessu
ja veteli ahkerasti pikilankaa.
— Saat siltä tehdä töitäsi, kun maksat sakon rahalla, neuvoi poliisi.
— No rahan toivossako ne minua niin alituistaan sakoittelevat, puhui
Hessu jonkun verran kyllästyneenä. Eikö ne vielä tiedä, että minä
kannan tarkasti joka pennin sinne juomakauppaan. En minä ennätä ommella
niin paljoa, että heille vielä ilman edestäkin antaisin.
— Ei se ruunu sinun rahojasi himoitse, selitti poliisi, vaan kun sinä
olet juovuksissa, niin siitähän sinua aina sakoitetaan.
— Minkäs minä sille taidan, kun juomat ovat semmoisia, että niistä
tulee juovuksiin?
— Joisit vähemmän, taikka et ollenkaan. Tarvitsisit ne vähät ansiosi
muuhunkin, neuvoi poliisi totisena.
— Kyllähän ne tarvitsisi, myönnytti Hessu mielellään. Vaan kun siihen
juontiin on kerran tavastunut, niin mihinkäpä siitä pääsee.
— Eiköhän tuo mieliteko rupea vähenemään, kun käyt taas vettä ja leipää
rippailemassa.
— Enpä usko. Olisi se jo osannut vähetä. Mutta ihan paikallako minun
täytyy lähteä?