oppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.
— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille
annan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.
— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen
sänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.
Kusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten
nukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä
kertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat
jyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta
tämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää
kaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.
Tappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin
kotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat,
jotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen
askein lausumansa epäilys, että "ei tullut minun lapsistani ihmisiä",
tahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä
olisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut
huomen aamulla tehdä.
Loppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä
luopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi, _jos Mari_ vielä
kerrankaan _ottaa kouluun lähettämisen puheeksi_. Itsepuolestaan oli
hän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin,
kuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.
Pääskysten elämästä.
Puut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille
loi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä
kukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren
alta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut
sekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta
nauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa,
laulaa ja liikkua.
Kartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä
Ne olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan
pitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat
korjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin
suojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja
itsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli
saatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita
pehmoisia aineita vuoteeksi.
Tuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin
kerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä
irroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka
kävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka
ei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia
mutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.
Tuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta
tehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä
kuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka
yhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut
oikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä
kumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä
taisi olla se, kun toisen pesän rakentajalla ei ollut toveria; hän
oli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä.
He asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella
selittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei
ole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan
aikeestaan.
Kun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta,
ryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua.
He jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja
itse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan
korjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta
tuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut.
Naapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden
taloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden.
Mutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki
teot niiden puolelta, joilla oli.
Tuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä
kantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat
suunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle
ja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan.
Alakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa
korjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi,
kun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan.
Siinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä
sen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.
Kauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen
kiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei
sittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi katkeamatta,
tulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä
olot paranevätkin.
Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi
toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan
ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut
tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin
jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että
kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen,
hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta
näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu
muuttui samassa hyväksi.
Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset
loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin.
Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin
rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään
pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen.
Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin
siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.
Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen
asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta
vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään.
Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään
enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla
mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri
viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen
kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä,
ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai
yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului
kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä
lentoliikkeitä.
Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä,
kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana.
Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin
yhtyneet.
Syksyllä ja keväällä.
Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta
oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut
ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista
soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen
vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo
vesi otsalta ja janotti armottomasti.
Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota
tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa
kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli
vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta
lähdevettä.
Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu,
sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia
vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo
kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita
oksia lattialta.
— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo
seisauttaen rukkinsa.
Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa
katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan
ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella
ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.
— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti
olevan puheliaampi miestään.
Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi
katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.
— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi
vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä
lukeakaan.
— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin
kehoitukseksi.
— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue
sitten Isämeitä.
Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan
Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se
viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi
ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun
lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua,
että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.
— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?
— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.
— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen
koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan
lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille
lapsille.
— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin
lisätä, kun tulee lantaa enemmän.
— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen
nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata,
että tahtoo monesti kylläksi käydä.
— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa.
Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei
tarvitse vettä kaukaa vetää.
— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa
ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän
vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun
vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.
— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi,
vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla
ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras
aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa
rahapennin ja toisen.
— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun
se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään
lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan
pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä
kipene voitakin myötäväksi.
Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan
mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja
toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin
alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin
ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma
perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä
iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa
ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.
Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille
ja läksin jatkamaan matkaani.
* * * * *
Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin
ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin
pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman
vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin
vilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan
kaikui ja mielet olivat hilpeinä.
Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen
suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja
tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone
käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan
kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua
jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.
— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.
— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.
— Milloinka olet sen ostanut?
— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni
omalla hevosella markkinoille.
Lipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota
entistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä
käydessäni.
— Onko tuo hevonen minkä hintainen?
— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.
— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.
— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä
on vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista
talvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin
laihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen
hyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei
rikkaillakaan parempata.
— No jokohan, sanoi toverini epäillen.
— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja
heilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet,
tällä on juoksijan merkit.
— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.
— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.
Lipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta
eipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna. Ohjastaminen
oli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja
huulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei
sittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa
ruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa.
Luulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa
mielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi
sitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata
ruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.
— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen
iloisesti kääntyen taas meihin päin.
Me myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu
todellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.
— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoi
Lipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska.
Olisiko teillä antaa vähän lainaan.
Toverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi
unohtuneen kotiin.
Puoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei
joutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää
ja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin
tarpeen, kovin oli alas painunut.
— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin. Tämä on
teennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin,
koettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha,
kyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin
näetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne
nuokaan jalat ole rimatekoa.
Kyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire
matkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut,
yhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle,
enkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä
näkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja
matkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin
hevosmiehet ovat.
* * * * *
Keväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa
matkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli
tyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut
olla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan
sommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui
kuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.
Näitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle.
Muistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno.
Jonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla
heidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn
synnyttämään janoonsa.
Mutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin
näyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä
selälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään,
kartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi
viime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin
kesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin
siinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin,
että on tässä ainakin osa joukoista kotona.
Pistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa.
Näiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän
toimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin
syksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti
kehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä
vahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö
kuuluisi muitten hänelle.
— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli
teillä niin hyvää ja kirkasta vettä.
— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten
noutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.
Nuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin,
enkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys
taitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa,
niin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja
leipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin
ollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:
— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä
nyt muu auttanee.
— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta
toisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää
lehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?
— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen
enempi, kuin mitä tässä näkyy.
— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten
talvemmalla hevonenkin.
— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei
meillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.
— Mitenkä se niin kävi?
— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain
ensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun
se oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman
kaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät
kauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus
ansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin
ansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä
kevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä
leivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt
tässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos
sain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja
kyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.
— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta
miksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.
— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen
karvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen
halu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen
tuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä
täytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle
lehmälle.
— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin
lehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.
— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä
että pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten.
Mutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne
vähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.
Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta
näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän
itki sydämen pohjasta.
— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin
lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille
lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä
tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin
epävakaisiin yrityksiin.
— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta
kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en
ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt
täytyy sekin oppia... Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita
lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se
nyt kävikin... Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään,
josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin
palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan
lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.
Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta
ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla
heille mitään hyötyä.
Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui
niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain
tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja
kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin
huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja
hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan
päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen.
Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden
ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä
sittenkin kyyneleet kostuttivat.
Ihaili.
Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen
itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä
kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli
ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa
toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla
palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin
ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea
työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata
rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut
rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä
likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa
valkeiksi.