TARINOITA ja TAPAHTUMIA
Kirj.
Kauppis-Heikki
Porvoossa,
Werner Söderström,
1897.
SISÄLLYS:
Saitureita.
Pääskysten elämästä.
Syksyllä ja keväällä.
Ihaili.
Alarapun aviopari.
Hessu.
Varosen jouluharmit.
Oja-Taavetin lasku.
Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.
Omena ja Kaunikki.
Naapurit.
Kahden puolen ikkunata.
Saitureita.
Kuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat
isänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän
olla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen
pojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno
niminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.
Isänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä
tehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja
piti huolen ruasta ja vaatteista.
Heti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu
ja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on
usein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä
säästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja
muutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis
aina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän
markan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan,
jotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.
Alussa nämä "tilikirjat" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja
ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa,
mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku
kirjaimen sukunenkin joukkoon.
Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä
osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin
pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista
kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen
tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä.
Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa,
että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi
panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä,
syntyi sana kun syntyikin.
Ikävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat
usein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä
herkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja
leipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei
vuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.
Mutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan
koko karttunut mieltä myöten.
— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki
ruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi
Kusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos
mentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois
lähtevän.
— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä
jo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.
— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.
— Entäs äiti, muistutti Mauno.
— Äiti hoitaa taloutta.
— Jaksaneeko?
Kysyivät itseltään, ja sanoi jaksavansa ja oli kehoittamassa.
Veljekset lähtivät heti tietämään arenttiehtoja paikan omistajalta ja
onnistuivatkin jo samalla tiellä tekemään päällisen sopimuksen viiden
vuoden ajaksi. Kevättalvella sai jo muuttaa asumaan.
Nyt tuli veljeksille kiire elukkain hankkiminen. Ensi töikseen
riensivät he läheisille markkinoille hevosta ostamaan. Kauppa onnistui
niin hyvin, että heille kohta tarjottiin parikymmentä markkaa voittoa.
Kuston valtasi samassa voitonhimo ja hän sanoi:
— Mene sinä Mauno katselemaan toista, minä myön tämän.
Mauno meni ja kohta hänellä olikin toinen.
— Tuossa on sinulle kaikki rahat, sanoi Kusto yhä innostuen. Osta niin
monta kuin saat, vaan elä anna pettää itseäsi. Tämä kauppa taitaa
kannattaa.
Mauno suostui jatkamaan ja kohta heillä oli toista sataa voittorahoja.
Hän oli tarkka hevosen tuntia ja oppi pian ostomiehelle tarpeelliset
metkuttelemiskeinot. Kusto taas oli kuin luotu hevosen myöjäksi.
Jokainen tuntematoin ajatteli ulkomuodosta katsoin, että tuolta
mieheltä minä otan hevosen puolella hinnalla, mutta loppupäätös oli
aina se, että muutamia markkoja jäi Kustolle voittoa ja välistä
kymmeniäkin.
Hyvillä mielin palasivat veljekset markkinoilta ja alkoivat ostella
muitakin talossa tarvittavia elukoita ja kaikkia tärkeimpiä työkaluja.
Entiset rahat kuluivat jotenkin vähiin, mutta nyt oli heillä tiedossa
useampia keinoja, miten rahoja vastaisuudessa hankistaan.
Kevättalvella muuttivat Kuosmas-veljekset Juureisaholle, joka oli
toista peninkulmaa etäällä tehtaasta. Paljon oli heittänyt entinen
asukas tekemistä, mutta kyllä veljeksetkin näyttivät, miten töitä
tehdään. Melkein yötä päivää he vedättivät makua pelloille ja samoin
sulan tultua latoivat aitoja, ojittivat peltoja niin, että sen
huomasi syrjäisetkin, että tuossa tehdään työtä. Kävipä maanomistaja
itsekin ihailemassa vastatulleiden lampuotiensa uutteruutta ja arveli
itsekseen, että viiteen vuoteen ne perkkaavat hänen maansa kasvitarhan
kalttaiseksi. Tässä toivossaan hän kumminkin pettyi. Kesän aikana
ja varsinkin ensimäisen, tahtoivat veljekset panna kaikki voimansa
maantyöhön, mutta talven tultua tuli muutos. Ennen opitut tehtaan työt
vetivät puoleensa kuukausiksi ja markkina-ajat menivät hevoskaupan
hoteella. Kaikistellen se ei kyllä ollut yhtä edullista, vaan kannatti
kumminkin.
* * * * *
Viisivuotisesta asumusajasta oli viimeinen talvi veljeksillä menossa.
He olivat juuri tulleet markkinoilta ja tekivät tiliä voitoistaan.
Samalla tekivät he laskua kaikista rahavaroistaan, jotka nousivat jo
paljo kolmannelle tuhannelle.
— Mitä sanot Mauno, virkkoi Kusto, vieläkö jatketaan tässä oloa
eteenpäin.
— Mistäpä niitä parempiakaan olopaikkoja löytynee, sanoi Mauno.
— Niin mutta ajatteleppa, kun isäntä tahtoo, että meidän pitää tähän
rakentaa uusi tupa ja korjata navetta. Sinä et ymmärrä, veli Mauno,
kuinka paljon ne tulevat maksamaan.
— Maksaahan ne, myönnytti Mauno. Mutta tupa tässä on aivan
tarpeellinen, sillä tämä kohta kaatuu päälle.
— Siksipä minä olen ajatellut, että muututaan toiseen paikkaan, sanoi
Kusto.
— Ei nyt yhden tuvan tautta muututa, esteli Mauno. Onhan meillä siitä
kulukista luvassa kolmea vertaa pitempi kontrahti.
— Jää sinä tähän, sanoi Kusto, mutta minä haen asuntoni muualta.
— Ettäkö ero tulisi? kysyi Mauno vähän ihmetellen.
— Niin, en minä rupea semmoisiin kulutuksiin toisen maalla, vahvisti
Kusto.
— Mitenkäs äidin kohta sitten jäisi? kysyi Mauno.
— Annetaan äidin olla toinen kuukausi toisen luona, esitti Kusto.
— Sehän olisi kuin kerjäläisen muuttelemista, moitti Mauno. Miksei koko
vuotta?
— Vuosittain ei tule elatuskustannus tasaisesti jaetuksi, jos sattuu
katovuotena toiselle ja hyvänä vuotena toiselle, selitteli Kusto.
— Tulee tarpeeksi tasaista, jos muuttuu keskitalvella.
— Kyllä sitten, jos keskitalvella.
— Suostuneeko äiti siihenkään.
— Miksei suostuisi, eihän äidillä ole mitään perintöä.
Mauno tahtoi kumminkin kysyä äidiltä itseltään, suostuisiko tämä heidän
tuumaan, jos ero tulisi. Ja kuului suostuvan, vaikka ei näyttänyt
olevan mieleistä erotuuma yleensä.
— Milloinka sinä jo tahtoisit erottavan? kysyi Mauno.
— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana
katsella asuinpaikkaa.
— Aijotko ostaa omituisen maan?
— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla...
Kusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa
kuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä
sydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle
pitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi
tilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä
markkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari
pienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli
kaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä
toisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan
kuin Kustolle luotu emännäksi.
Nämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten
olisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan.
Nytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän
sanoi:
— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei
ensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut,
että ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi,
kun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi
veli, puhunko oikein?
— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika
jakaa.
— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja
sovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä;
siinä vaan kuluu.
— Koetetaan.
— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen
puoleen.
— Olenkos minä ennenkään omaan puoleeni?
— Et ole, en kykene sanomaan, mutta jos näin viimetilissä sattuisi
mielet muuttumaan.
— Jos et itse muuta.
— En minä missään tapauksessa, vakuutti Kusto.
— Mutta minua jo epäilyttää, ettei me sovita kaikkia tavaroita
jakamaan, sanoi Mauno. Kumpiko meistä esimerkiksi ottaa liinakkotamman,
se kun on vähän potkuri?
— Saatan minä ottaa, sanoi Kusto. Mutta jos luulet minun voittavan,
niin arvataan edeltäpäin kumpaisellekin hevoselle hinta ja joka
paremman ottaa, palkitkoon rahalla huonomman. Se keino on hyvä muitakin
tavaroita jakaissa.
— Mikä ne sitten lopussa muistaa, kuka se kulloinkin on joutunut
maksuun ja minkä verran, huomautti Mauno.
— Ei heitetä loppuun, selitti Kusto. Jaetaan rahat ensin ja joka ottaa
paremman elukan, tai muun kapineen, niin maksakoon rahat paikalla
käteen.
— Rahatko ne siis otetaan ensin jaettavaksi? kysyi Mauno.
— Heitetään iltaan, mennään ensin aittaan, siellä ei tarvita rahoja,
kun otetaan puntari.
Nyt saatiin asia alulle. Kusto otti puntarin ja keräsi liedestä
kourallisen kylmiä hiiliä mukaansa aittaan. Jauhot suostuivat he
jakamaan ensiksi. Mauno rupesi säkkiä pitämään ja toinen ammentamaan.
— Nosta jo, käski Kusto.
— Pane heitä niin paljon kuin varot puntarin kannattavan, sanoi Mauno.
— Ei panna leiviskätä enempi kerrallaan, sillä lopulla puntaria tekee
hivuskarvan ala naulan ereyksen ja silloin ei tule tasaista.
— No huokeampi se on minulle, mutta aikaa tässä menee.
— Onhan meillä aikaa, lohdutteli Kusto ja riputteli hypyn kerrallaan
pussiin, samalla kuin toinen kiikutti sitä puntarin nokassa.
— Kumpaiselleko ensiksi kopistetaan?
— Se on sama, ei tässä hairausta tule.
— Tuossa on sitten sinulle.
Samassa vetää kahnautti Kusto hiilellä seinään merkin ja joutui
neuvomaan:
— Elä pitele säkin nurkista niin, että sinne jääpi jauhoja.
— Ei jäänyt. Alahan ammentaa uudestaan ja joutuin, uupuu siinä käsi,
jos sinä kovin tarkasti tiputtelet.
Toinen mittaus kävi jo paljon sukkelammin. Kusto piti tarkan huolen
hiilimerkistä ja joutui aina muistuttamaan, ettei jauhoja jäänyt säkin
nurkkiin, kun hänen puolelle tyhjennettiin.
Jyviä jakaissa ei ollut muuta silmällä pidettävää, kuin ettei
mittakappaa missään tapauksessa kolauteta ennen pyhkäsemistä ja että
pyhkäsy tapahtuu niin ettei jyvääkään jää laiteille. Viimeisen vajaan
kapan jakoi Mauno rehellisesti kouralla, vaikka Kusto ensin esitteli
puntarijakoa.
* * * * *
Yönseutuna jakoivat veljekset raha-omaisuutensa ja seuraavana aamuna
voivat ryhtyä muun irtaimen tavaran kimppuun. Ensin oli koottava kaikki
näkösälle. Jokainen nurkka siinä katseltiin ja mikä vaan penninkään
arvoiseksi arvattiin, tuotiin jaettavien joukkoon. Kaikki vanhat
virsut, kengän kappaleet ja mitä vaan oli, otettiin tutkittavaksi
raha-arvon mukaan.
Kun ei enää huoneista, eikä ulkoa löytynyt muuta kun joku luudan tynkä,
alkoi itse jakaminen. Kusto haki uunilta pari sileäpintaista pärettä ja
ojensi niistä toisen Maunolle.
— Mitä sinä näillä? kysyi tämä.
— Ei kulu paperi, selitti Kusto. Otahan kynä käteesi.
Heidän taloudessaan kun ei ollut rautaa arvokkaampia metallitavaroita,
joutui kaksi kirvestä ensiksi esille. Kuston keksimä järjestys vaati,
ettei niitä saanut yhtä rintaa vertailla toisiinsa, vaan ne olivat
tutkittavat yksi kerrallaan. Esineen hinnasta ei saanut keskustella
sen enempi, kuin että minkä se uutena maksoi ja sitten ajatella
nykyinen hinta ja merkitä päreesen numeroilla. Sen tehtyä asetettiin
päreet rinnatusten. Jos numerot olivat samat, ei siinä ollut mitään
korjaamista, muuten pantiin eroitus kahtia. Niin tuli toiselle
kirveelle hintaa 1 markka 60 penniä, toiselle 1 markka 22 1/2 penniä.
— Mitenkäs nyt tehdään? kysyi Mauno. Kumpiko maksaa ne 37 ja puoli
penniä?
— Se joka haluttaa ottaa paremman kirveen.
— Minä otan paremman, se kun on minun nimikkoni, sanoi Mauno.
— Ota vaan, sanoi Kusto. Et tarvitse antaa kuin 37 penniä, puoli penniä
pannaan muistiin.
Mauno antoi rahat paikalla. Tätä tekoa tekivät veljekset niin
ahkerasti, että tuskin syödäkään malttoivat. Silloin tällöin vaan
kävivät hevosille antamassa ruokaa.
Alussa oli tavaroiden otto vapaaehtoinen, mutta Mauno siitä viimein
teki muistutuksen.
— Sinä otat aina sen puolen, jossa on rahaa muassa, sanoi hän.
— Eihän se mitään, lohdutteli Kusto. Sinä saat tavarat sitä parempia.
— En minä aina paraimpiakaan tahtoisi, sillä se on rahoille hupa.
Asetetaan nyt niin, että vuorotellen toiselle ja toiselle rahapuoli.
— Ei hyvä veli se oikein sovellu, sillä kuka sen takaa, tuleeko enempi
sinulta kuin minultakaan olluksi ajattelematta omaa etua, kuin on
edeltäpäin tiedossa, mikä tavara millekin joutuu. Jaetaan ennen vaikka
arvalla silloin kuin kumpainenkin haluttaisi ottaa saman puolen.
— No jaetaan arvalla, mutta mistä ne arvat tehdään?
— Onhan meillä pieniä penniä, laitetaan niistä. Anna sinä yksi, minä
panen toisen.
— Tuossa on, vaan mitenkä niillä...
— Kohta sen näet.
Kusto otti veitsensä ja raapasi sen kärjellä toisen pennin kupeesen
pari raamua.
Ensimäisen erimielisyyden sattuessa vetäsi Kusto jaettavaan esineesen
hiilellä ristin ja asetti sitten pennit hattuun, jossa puisteli niitä
vähän aikaa ja sitten ottamaan. Jolle nousi merkitty penni, se sai
hiiliristillä merkityn esineen.
Tämän keinon keksittyä jatkoivat veljekset jakoa aivan tyytyväisesti,
vaikka kyllä siinä meni monta päivää. Viimein joutuivat miesten omat
vaatteet jaettavaksi ja siinäpä ei enää entiset jakotavat oikein
soveltuneet. Kusto oli paljon pienempi Maunoa, joten vaatteita ei
sopinut vaihettaa. Täytyi panna omatunto kiusaukseen, niin vaarallista
kuin se olikin. Pahimmin pelkäsi Kusto veljeänsä, sillä se oli pitkässä
jakotyössä käynyt entistään joutuisammaksi hinnoittelemisessa. Kerran
-vaan katsahti esineen päälle ja tekasi samassa numerot päreen
pinnalle. Siinä olikin parhaallaan käsissä muutamia paria hurstihousuja.
— Mauno, tee omantunnon mukaan! varoitti Kusto katsellen lahkeen suut
ja kaikki. Uneuta sinä pois mielestäsi, että nämä ovat minun housut,
eläkä pane korkeampaa hintaa kuin oikein. Katsos, täälläkin on reikä.
— Revennyt vähäisen, mitä se...
— Niin, ja Kuston housut ovat pienempiäkin, sanoi äiti, joka oli tullut
katsomaan vaatteiden jakoa ja pitämään siinä lempipoikansa puolta.
— Sekin on otettava lukuun, vahvisti Kusto.
— Mitäs te sanotte siihen, kun leipä loppuu, mistä minä jauhoja otan?
kysyi äiti, kesken muun homman.
— Niin, mitenkä tehdään, sanoi Kusto kääntyen Maunon puoleen.
— Ottakaa nyt kumpaisen säkistä hyvänsä ja toisella kerralla toisen.
Muistaahan nuo.
— Ei sen äidin muistiin ole luottamista, sanoi Kusto. Käy mittaamassa
puntarilla yhtä paljon kumpaisenkin säkistä; se on selvin.
— Potattiakin pitäisi hakea kuopasta, minä en niitä sieltä asti saa,
kun säilöstelee jalkoja.
— Ja nehän ovat unehtuneet vielä jakamatta.
Vaatteiden jaon toimittivat he kumminkin loppuun ja sitten kävivät
yhtenä antamassa äidille jauhoja ja siltä tieltä suoraan potattia
jakamaan ja noutamaan.
— Kapalla ne kaiketi jaettaneen, sanoi Mauno ja aikoi ottaa sitä
käteensä aitasta lähtiessä, vaan Kusto joutui estämään.
— En minä anna hiekkasia potattia mitata vasta ruunatulla kapalla, se
kuluu siinä, sanoi hän ja otti omansa pois.
— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.
— Ennen vaikka puntarilla.
— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen
työlästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?
— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli
Kusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei
sen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä
liikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.
Kusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin
Mauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon
pääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa
loput yksin potatin, ja niin se kävikin.
* * * * *
Veljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi
pitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä
minkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä
sulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut.
Kovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta
uusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.
Viimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi.
Siinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä
kysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä
verran etua talon ostoon.
Ensimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä
ja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä
oli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille
kylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.
Vasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä
hän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin
kertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä,
jotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.
Juurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä.
Kaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui
niin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi
hän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.
— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.
— Onhan niitä neljä, sanoi poika.
— Entäs nuo toiset?
— Ne ovat muita talon ihmisiä.
Ei ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein
rohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä
on perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta
renkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.
Onneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän
pani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä
vettä kasteluksi.
— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä
naiselta, joka ammensi vettä.
— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.
— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli
uteliaana puhuteltavaansa.
— Ottaa minun luvalla, ei näy tässä parempiakaan luvan antajia, sanoi
nainen tehden työtänsä.
Kusto ei osannut miten jatkaisi keskustelua. "Siltä väliltä", ajatteli
hän naisen sanoja, hämmennellen apetta. Saattaisi olla tuokin, mutta
tottahan se silloin olisi talon ihminen.
Naisen ulkomuoto ei ollut vähääkään viehättävä, niin että Kusto saattoi
mielellään uskoa tämän toiseksi. Hän päätti antaa aikaa asialle ja
tekasi pienen hätävalheen, että hän on matkalla vähän vilustunut ja
pyrki taloon yöksi, vaikka olikin keskipäivä. Tekipä vielä illan
kuluessa sellaisen uhrauksenkin, että keitätti suuren pannun kahvia
ja juotteli talon väkeä, sekä joi itse. Ja sillä tavoin hän pääsi
selville, että se haettava oli kuin olikin aivan sama, jota päivällä
puhutteli navetassa. Hän oli isännän sisar, Reeta nimeltään, vanha
piika, usein hyvin kiukustunut elämäänsä ja asemaansa.
Hämärätä viettäissä teki Kusto muutaman tuttavuus yrityksen Reetalle,
mutta tuli kohta huomaamaan ettei sitä ollut hyvä lähennellä
talottomana ollessa, vielä vähemmin vasikannahkan ostelijana.
Kusto ei pahastunut Reetan katsantokannasta, piti sitä päinvastoin
taloisen ihmisen merkkinä, kun ei mielly maattomiin joutomiehiin.
Tämä vähäinen kosinta puuha antoi kiihoitusta Kuston maan ostolle.
Naapurissa vielä kertoivat, että Reetalla olisi joku leskimies, talon
isäntä, kosiana. Tämä tieto kiihoitti kilpailemaan, eikä nyt joutanut
kesää odottamaan. Hän lähti tositeolla kyselemään tilusten hintoja ja
ostikin kohta pienen rappeutuneen tilan. Heti ostettua muutti hän sinne
tavarat ja elukat, sekä toi äitinsä hoitamaan taloutta.
Talon isännäksi päästyä lähti Kusto julkisesti kosintamatkalle. Hän
meni kuin tuttuun paikkaan ainakin ja esitti kohta morsiamelle asiansa.
— En minä lähde sinne vanhan akan käskettäväksi, teki morsian tenän
ensi aluksi.
— Ei se äiti ole siinä sen pitemmältä kuin sinä tulet, se menee toisen
veljen luokse, selitteli Kusto ja sai kuin saikin taipumaan, niin että
liitot tehtiin ja kihlaiset juotiin.
Sitten seurasi "syynillä" käynti sulhasen kotona, joka päättyi hyvin,
vaikka kyllä morsian ensin halveksi mokomata "räsämänttiä", kun ei
ollut kattoakaan kaikissa huoneissa.
— Vaihdetaan parempi, kun aika joutuu, lohdutteli sulhanen.
Ensimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin,
pannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla
kestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka
kyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen
leivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.
Häiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui
siihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat
kiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta
kaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla,
jos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut
antaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan
vihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen
vihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi.
Morsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.
— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan
kudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.
— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto
mitä suloisimmin.
— Onko siellä kangaspuut?
— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.
— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.
— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupaili
Kusto.
— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta
aikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun
pitäisi sinne niin kiireellä joutua?
— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto
rehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi
suuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.
— Vai niin, sanoi morsian ja katsahti jo vähän tylysti sulhaseensa.
Koska se on sillä lailla, että minun tulolla ei ole mitään kiirettä,
kun vaan rahat joutuisivat, niin saat pitkään odotella kumpaisiakin.
Tule ensi lauantaina pappilaan, niin tehdään ajoissa ero.
Kusto ihan hämmästyi ja koetti purkaa puheitaan, lupailipa kesäänkin
odottaa, mutta asia oli jo pilalla.
— En minä ole niin miehen puutteessa, että lähtisin sinun maittesi
päällisiksi.
— Sovitaan pois, houkutteli Kusto yhäkin. Se on niin ilkeä mennä
puruille ja tulee se maksamaankin kymmeniä markkoja sinulle, sillä minä
tahdon tilin mukaan kaikki kuluni.
— Elä minun markkojani sure. Markkasi saat, etkähän sinä muuta vailla
olekaan, sanoi morsian ilmeisen tylysti. Tule vaan ensi lauantaina
pappilaan.
Oli Kustosta vähän ikävätä, kun niin hyvät toiveet menivät tuolla
lailla. Ei hän sentään suuriin suruihin antautunut, eikä herennyt
toivottomaksi. Maan vaihto oli saatava toimeen millä tavalla hyvänsä ja
kun näytti siltä, ettei naimiskaupan kautta ennätä hankkia rahoja, ei
ollut muita keinoja kuin kiire velan otto.
Kusto alkoi heti kysellä, kellä tiedettäisiin olevan rahoja lainata.
Eivät muistaneet olevan niissä tienoin kellään rahoja. Viimein joku
arveli, että ehkä Myssylässä olisi, mutta se isäntä kuuluu olevan
salarikas saituri, ettei ilmoita rahojaan, eikä anna velaksi,
kuin hyvin harvoille. Kustossa heräsi toivo, sillä hän ei pitänyt
mainittuja ominaisuuksia minäkään pahana. Ja eikös Kusto arvannutkin
oikein. Siellä löytyi niin erinomainen isäntä, että Kusto otti hänet
ikipäiviksi esikuvakseen. Se oli alussa puhutellen niin köyhä, että jos
ei Kusto olisi edeltäpäin tietänyt, olisi hän ehkä ollut taipuvainen
auttamaan sen kurjaa kohtaloa muutamalla pennillä. Köyhyys paistoi
joka kohdasta. Huoneet olivat päälle kaatumassa, talon kalut kaikki
vanhoja kuluja, eikä niitäkään, kuin ihan välttämättömimpiä. Semmoisia
kuin kahvipannuja ei ollut ensinkään. Isännän vaatteus kokonaan,
mutta varsinkin housut, menivät paikkojen paljoudessa edelle Kuston
arkihousuista.
Kauvan aikaa puhui Kusto kauppa—aikeistaan, ennen kuin johti puheen
rahoihin.
— Eihän minulla mitä rahoja ole, kielsi Myssynen heti.
— Niinhän nuo ihmiset puhuvat että on teillä, sanoi Kusto.
— Joku satanen jos sattuu olemaan, niin siitä ovat ottaneet puhuakseen.
Kusto ei ollut kuulevinaankaan Myssysen rahattomuutta, vaikeroitsi
vaan omaa puutettaan ja esitteli maatansa velan vakuudeksi. Ja viimein
sieltä taas "joku satanen" ilmestyi, josta se monen verukkeen perästä
kohosi tuhanteen ja lopulta lupasi Myssynen katsella summan täyteen,
sillä aikana kun Kusto käypi päättämässä talon kaupan ja teettää
velkakirjan.
Tyytyväisenä palasi Kusto kotiinsa, sillä nyt olivat rahat tiedossa ja
olipa hän nähnyt samassa talossa tytönkin, jota päätti käydä kysymässä,
niin pian kun sai entisen kanssa tilit selväksi.
* * * * *
Huonolla kevätkelillä ja keskellä kauppakiireitä täytyi mennä
lauantaina pappilaan puruille entisestä morsiamesta. Eri teitä ja eri
hevosella ajoi sinne kumpainenkin. Asiasta ilmoitettua rovastille,
katsoi tämä heihin kumpaankin tutkivasti ja virkkoi:
— Kun täydessä ijässä olevat ihmiset olette noin kevytmielisiä.
— Tämän Reetan syy se on kokonaan, selitti Kusto, osoittaen selvyyden
vuoksi sormellaan.
— On yhtä paljon itsesikin, vastasi Reeta.
— Mitä ne syyt ovat? kysyi rovasti.
— Ei ihan mitään, jouduttautui Kusto selittämään sormellaan
viittilöiden. Tämä Reeta vaan aivan tyhjästä kyllästyi ja tahtoo
purkaa, ja samahan se on. Sen minä kumminkin tahdon, että Reeta ennen
purkua maksaa tilin mukaan kaikki minun matkakuluni ja muut menot...
Täällä on tilikirjat.
Kusto alkoi kaivaa niitä poveltaan.
— Ehkäpä ne ennätätte muuallakin selvitellä, sanoi rovasti, täällä ei
olisi aikaa näin lopulla viikkoa.
— Se on oikein sanottu rovastilta, kiitteli morsian. Vai täällä hänen
tilikirjojaan ruvetaan tutkimaan. Ja tuostahan nyt kuulette, mitkä ne
eron syyt ovat. Eihän tämä minusta välittäisi mitään, kun vaan saisi
rahani.
— Elkää uskoko, rovasti, se on kaikki vihapuhetta, sanoi Kusto ja pani
tilikirjat taskuunsa.
Rovasti naurahti ja toimitti sitten eron, viitsimättä pitemmältä
kuunnella heidän syitänsä.
* * * * *
Vielä viime lopussa koitteli eronnut morsian Kuston kärsivällisyyttä,
kun ei antautunutkaan tiliin matkakuluista, ajoi vaan kotiinsa ja käski
tulla sinne, jos on saaliissa. Mutta ei Kustokaan heittänyt tiliänsä
perimättä, vaan ajoi perästä.
Paljon kylmempää oli nyt kohtelu, kuin edellisillä kerroilla. Heiniä
tosin viskasivat hevosen eteen, vaan talliin eivät panneet, eikä
miestäkään viety kamariin. Tilintekokin tapahtui tuvassa kaikkein
kuulten.
Asianomaiset istuivat toinen toisessa päässä pöytää, Kustolla tuttu
tilikirja edessä ja kädessä lyijykynä, että jos tarvitsisi tehdä
korjauksia kotona tehtyihin laskuihin.
— Kaksi käyntiä täältä kautta pappilassa, alotti Kusto, yhteensä 52
ja puoli virstaa, joka, luettuna 10 penniä virstalle ja 6 penniä
peninkulmalle rekirahaksi, tekee yhteensä 5 markkaa 50 ja puoli penniä.
Reeta, onko oikein?
— Tottahan tuo lienee oikein, vastasi Reeta arviolta.
Kusto merkitsi sen kohdan hyväksytyksi.
— Sitten kaksi matkaa täällä, yhteensä 26 virstaa ja rekirahat, summa 2
markkaa 75 penniä. Reeta, onko oikein?
— Mahtaa olla, vaan lasketko sinä senkin vasikannahkain ostossa
käyntisi tähän?
— Ei, ei, vakuutti Kusto totisesti ja niin kiintyneenä tileihinsä ettei
yhtään huomannut syrjäisten naurun tirskunaa. Nämä viimeiset ovat
sulhasina käynti ja toinen se, jolloin ilmoitit erottavan. Muistathan.
— Muistan.
— Sitten miehen ja hevosen arkipäivä. Onko 2 markkaa paljo?
— Pane vaan sinne.
* * * * *
— Sitten seuraa tili eväistä. Kolme rieskaa ja kaksi leipää, niinkun
sen näit, yhteensä 18 naulaa ja neljännes, joka 15 pennin jälkeen
naulalta tekee 2 markkaa 73 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?
— Antaa vaan tulla.
— Sitten kalakukko, niinkun sen näit, jossa oli 4 naulaa kaloja ja 1
naula sijanlihaa. Onko, Reeta, mielestäsi paljon, jos pannaan kaloille
ja kukon kuorelle 1 markka ja lihalle 50 penniä?
— Kyllä kestetään.
— Paistettua sijanlihaa 3 naulaa paraalta paikalta, niinkun sen näit.
Onko paljon 60 penniä naulalle?
— Kestetään sekin.
— Sitten 2 naulaa voita, niinkun sen näit, 75 penniä naulalle. Mitä
sanot, Reeta?
— Sepä taisikin olla viimenen.
— On täällä vielä kahvitili, muistutti Kusto. Kaksi kuppia nisun kanssa
ja kaksi ilman. Yhteensä 30 penniä. Onko paljon.
Reeta ei vastannut mitään, kysyi vaan yleistä summaa ja saatuansa
tietää, heitti jotenkin tylyllä tavalla rahat Kuston eteen ja tarttui
samassa arvostelemaan tiliä.
— Mistä sinä tiesit niin neljännesten päälle kaikki leivät ja lihat?
— Minä pelkäsin tämmöistä tapausta ja punnitsin varalta, selitti Kusto.
— Ja sitten ilkesit tulla meitä puntarin nokasta syöttämään.
Reetalla oli aikomus pitää pitempi erojaispuhe entiselle
rakastajalleen, mutta samassa tuli renkipoika ulkoa ja sanoi että
vieraan hevonen on potkaissut porsasta, niin että se taitaa kuolla.
Monissa miehin mentiin ulos ja totisesti siellä porsas sätkytteli
viimeisiä kertoja sorkkiansa. Se oli saanut armottoman kovan potkun
päähänsä terävänaulaisesta kenkäjalasta.
— Kyllä siinä meni porsas, surkutteli emäntä. Kaikenlaisia hevosia
heitä on.
— Ei siinä tule mitään vahinkoa, kun lopettaa kiireelle ja panee
lihaksi, lohdutteli Kusto.
— Lopetettava se kyllä näkyy olevan, puuttui isäntäkin puheesen, mutta
turhaa on sanoa, ettei siinä vahinkoa tulisi, parin kuukauden vanhassa
porsaassa.
Renki sai käskyn lopettaa porsaan ja muut joukot poistuivat äänettöminä
huoneesen.
— Olipa se vähän ikävä tapaus, puheli Kusto kynsiskellen tukkaansa.
— Oli se tavallaan, sanoi isäntä tekeytyen totiseksi, vaikka hänelle
samalla näkyi juolahtavan hupaisempi ajatus mieleen. Asia on minun
mielestäni niin, että kenen eläin vahingon tekee, se sen maksaa.
Kustolle tuli tuiki vaikea olla, kun kuuli puhuttavan maksusta.
— Jääpihän siitä lihat taloon, koki hän esitellä. Otatte toisen porsaan
ja minä annan 50 penniä "kärsärahaksi".
— Antaa olla kukkaron aukomatta niin vähän tautta, keskeytti isäntä.
Tästä täytyy tehdä toisenlainen tili. Vieras saapi pitää porsaan
omanansa, kun maksaa meille laskun mukaan sen ruan ja hoitopaikan.
— Mitenkä sitä osaa laskea, kun ei ole mitan mukaan syötettynä, sanoi
Kusto, ihmestyen isännän esityksestä.
— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä
osattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä
kuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan
kuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.
Mutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa
toisiin huoneisin nauramaan.
— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja
käski sitten renkipojan noutamaan allasta.
Poika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan
lattialle.
— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole
jaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.
— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta
tänne.
Renkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.
— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse
selväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.
Ei ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa
kikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja
kävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty
kuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja
että maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella
kuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.
— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata
allasta, vai miten sulhanen tahtoo.
Kusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan,
vaikka kunnianimellä mainittiin.
— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.
— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on
15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4
markkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3
markkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.
— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.
— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta
koitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon,
jos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.
— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon
syy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä
vahingoita.
— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä,
Sitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen,
onko 50 penniä paljon?
Kusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään,
jonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä
huomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.
— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko
paljon.
Nyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä
heräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan
ja virkkoi:
— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.
— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan,
poika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin,
jos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.
Kusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.
— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.
— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.
Kusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle
hyvästit, lähti ulos.
Renkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt
omaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään,
vasemmalle puolelle.
Kusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan
rekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon
joukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja
useammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.
— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä
porsasrahat palkinnoksi.
— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää
vähemmällä, nyt vei sen porsaan.
— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan
tyhjänä mennä.
* * * * *
Hevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen
pilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin
erotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin.
Toisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille
koristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö
oli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä
kovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön
isälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä
mukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin
maksettava, joskaan ei erittäin kiireelle. Tällä muistutuksella ei
ollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan
ainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.
Kauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän
kotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä
menoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.
Nuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia,
eikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.
Nyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella
sai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan
niistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin
tuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.
Yhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen,
nimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat
kojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet
köyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin
rahoja kotiin päin.
Tanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua
kokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan
heille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli
pistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia
keittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät
tätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli
isännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin
juontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.
Sama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto
valitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka
sitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja
keitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein
Kusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että "eikö pojat keitätä kahvia".
Ja mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda
omaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.
Kekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen
asti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.
Jos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:
— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä.
Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.
— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.
Lomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:
— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin
tilikirja näyttää.
— Katkesi kaiketi se.
— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein?
niin tilikirja näyttää.
— Oikein on.
— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko
oikein? niin tilikirja näyttää.
— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.
Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä
jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa
rahat käteen.
* * * * *
Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän
oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään
laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää.
Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin
ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä
löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.
Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden
alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja
toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu
sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät
vastaan ja kyseli:
— Antaako ne teille penniä palkasta?
— Antaa, antaa, selittivät lapset.
— Minä saan 10 penniä.
— Minä 15 penniä.
Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset
pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa
rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta.
Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi
aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia
ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti
epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui
pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla
rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin
että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain
poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset;
aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun
tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt",
niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin
juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä
maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse
toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.
Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän
ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin
asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen
maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain
lomassa pitämässä puoliansa.
Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään
lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi
keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että
vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset
kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä
päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät
joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina
kotiinsa.
Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen
nivakka puolukoita.
— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.
— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen!
Riihi on palanut!
Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse.
Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.
— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä,
päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.
Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja
rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin
viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli
hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan
monta "lestiä" hiiliä.
Kuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:
— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä
nyt tuli.
— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa
puolukkatili.
Hän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen
pihaan.
Seuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri
vahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain
poiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä
kotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina
ostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia
tuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.
Monta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä
kuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka olikin
kielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni
Liisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi
Kusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään
tienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin
täyttä siitä tuli.
20, kun mittasi vähän vajaaksi.
Kuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin
saisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.
— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot,
jos minä toisin viinaa kaupaksi?
— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.
— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.
— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta
sitä et saa yrittääkään.
Kusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.
Seuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä
luvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää,
vaan ei aivan myötäänsä.
Kuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin
askeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin
istumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä. Alituinen
nuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä
ostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut
penniäkään.
Muutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän
meni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven
narahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä
aitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen
seisoi jyväpussi selässä odottamassa.
— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät
sanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi
rappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.
— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia
näen. Tupaan heti!
Hän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.
— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan
jyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?... Mari!
Nouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä
varastamassa. Kuuletko Mari?
— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten
istumaan.
— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla
semmoisia.
— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.
— Miten opettanut?
— ... ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta
lapsiltasikin.
— Minäpä en ole sitä tietänyt.
— Nytpä tiedät.
— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään
alta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.
Kusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.
— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä on
Saku? Tietääkö tytöt?
Mutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.
— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian
aivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.
— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.
Tuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä
lisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä...
Mitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?
— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti
koskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin
rikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken
maailman väen joka sunnuntai-illaksi.
— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.