Saksilainen rouva kutsui ystävällisesti Vallen vierashuoneeseensa,
toivoen hänestä saavansa uuden asukkaan täysihoitolaansa.
Valle pysähtyi ovipieleen ja kysyi kiireisenä neiti Hirveä.
— Oletteko hänen kotimaastaan?
— Olen. Hän asuu siis täällä?
— Hän ei asu enään.
— Ei?
— Hän on matkustanut.
— Matkustanut? Minne?
— Kotimaahansa. Toissapäivänä.
Muukalainen herra ovensuussa oli tullut aivan kalpeaksi.
Rouva kiirehti uudestaan tarjoamaan hänelle istuinta.
Vallea väsytti niin, että häntä horjutti. Pyyhkien kylmää hikeä
otsaltaan, lysähti hän rouvan osottamalle istuimelle.
Rouva kertoi, että Laila oli asunut täällä toista viikkoa, ensin
erään rouvasihmisen seurassa ja sittemmin yksinään. Koko ajan oli hän
seurustellut erään herrasmiehen kanssa, joka kielestä päättäen, oli
hänen maalaisiaan ja asui nähtävästi Dresdenissä.
Toispäivän aamuna oli sitten tuo samainen herrasmies tullut
tavalliselle käynnilleen, ja samaan aikaan oli saapunut jokin
sähkösanoma neidille.
Heti sen jälkeen pyysi neiti laskunsa, ja ilmotti, että hänen oli heti
lähdettävä kotimaahan. Kiivaan keskustelun jälkeen olivatkin he sitten
kiireesti lähteneet samalla autolla.
— Mistä he kiistelivät?
— Mahdotonta tietää. He puhuivat omaa kieltään.
Valle tuijotti sanattomana lattiaan.
— Oletteko neidin omaisia? kysyi rouva tutkien.
— Olen. Tulin häntä noutamaan kotia. Mitähän siinä sähkösanomassa
mahtoi olla?
Rouva rupesi toimekkaasti etsimään pöytälaatikosta jotakin.
— Neidiltä oli pudonnut pöydän alle pari kirjettä. Antaisinkohan ne
teille, puheli rouva etsiessään laatikosta.
— Tuossa kirjekuoressa, luulisin. Oikein! Täällä on yksi sähkösanomakin.
Rouva ojensi paperit Vallen kurkottavaan käteen.
Sähkösanoma oli Lailan opettajalta: Valtiala tyytymätön olinpaikkaanne.
Kehoitan lähtemään.
Kirjeitä ei Valle aikonut lukea, mutta hänen silmänsä sattui omaan
nimeensä ja pariin epäilystä herättävään sanaan.
Tarkottamatta mitään, ajattelematta mitään istui Valle saamattomana,
tuijottaen kirjeisiin.
Toinen oli nimetön ja täynnä salaperäisiä viittauksia Vallen
rakkaussuhteista Helsingissä.
Ensin Valle ei sitä ollenkaan älynnyt, mutta lopulta hänelle selvisi,
että joku ilkeämielinen henkilö oli tahtonut irrottaa Lailan mielen
hänestä.
Käsiala muistutti Reginan käsialaa.
Valle vilkasi nopeasti toista kirjettä. Sen oli allekirjoittanut
Martti, ja oli se nähtävästi rakkauskirje.
Lukematta sitä, pisti Valle paperit taskuunsa.
— Teidän luvallanne?
— Olkaa hyvä!
Vallea pyörrytti, ja kurkussa tuntui polttava jano. Muistaen
saksalaisten täysihoitolain tavat, pyysi hän saada lasin viiniä.
Emäntä kiirehti hakemaan.
Hitaasti kulki Vallen ajatus. Se pysähteli muutamiin epäselviin
mielikuviin.
Missä hän olikaan?
Miksi täällä tuntui niin ummehtuneelta ja ahtaalta?
Tämähän tuntui aivan hautakammion tapaiselta. Niin yksinäiseltä, niin
aution yksinäiseltä ja kolkolta!
Hänen hautakammionsahan tämä oli!
Hän oli tullut "Valkoiseen Hirveen" kuolemaan.
Tässä oli mennyt pirstaleiksi hänen purtensa.
Yhtäkkiä hän muisti unensa rautatievaunussa, ensikertaa matkustaessaan
Lailan kanssa. Hän oli istunut poron pulkassa — tai liekö ollut hirvi —
ja pulkka oli murskaantunut kallioseinämään.
Niin juuri oli käynyt.
Tälle saksilaiselle ylängölle oli hän haaksirikkoutunut lennossaan.
Martin kirje poltti hänen ihoaan povitaskussa. Hänen täytyi siirtää se
päällystakin ulkotaskuun. Siellä tuntui olevan jotakin kovaa.
Mitähän se mahtoi olla?
Valle katsoi arkaillen ja epäillen, arvellen, että hänellä oli vieras
päällystakki. Mutta hän tunsi Akun antaman revolverin.
Milloin ihmeessä hän sen oli taskuunsa pannut?
Sitä hän ei jaksanut muistaa.
"Paras ampuja saa palkinnon".
Hm!
Valle hymähti katkerasti ja pisti aseen taskuunsa.
Emäntä toi hänelle tarjottimella pullon viiniä ja ison lasin.
Valle joi ahnaasti, kuin henkensä edestä useita laseja, pyysi jättää
pienen setelin emännän ystävällisestä vaivasta ja lähti.