Kaivokadulla tapasi Valle Reginan.
He kävelivät hitaasti katua ylöspäin.
Regina puheli vilkkaasti, kertoen matkastaan ja tuttavistaan.
Valle tunsi hiipivää epämukavuuden tunnetta, ja kuunteli vaieten.
Regina oli katsonut häneen kiihkoisalla, uneksivalla katseella. Oli
hiipinyt lähelle häntä, hellittämättä hänen kättään.
Ehtiäkseen ennen Reginaa aikoi Valle juuri tehdä ehdotuksen
illastamisesta, kun Regina yllätti hänet.
— Tuletko saattamaan, kysyi Regina, pusertaen Vallen kättä kuumeisesti.
Tätä kysymystä tahtoi Valle karttaa.
Tietysti hänen olisi pitänyt suostua siihen innostuksella. Ja
sitävartenhan hän kai oli vastaankin tullut. Miksi oikeastaan muuten?
Niinhän se oli!
Mutta Valle oli rikkinäisessä mielentilassa. Hänen aivoissaan risteili
kapinoivia ajatuksia.
— Minä ajattelin, että olisimme poikenneet tähän Seurahuoneelle
illalliselle, sanoi Valle hätäisyydellä, joka herätti hymyn Reginan
huulille.
— Kyllä minun täytyy käydä kotona.
— Miksi?
— Miksi sitten Seurahuoneelle?
— No, muualle sitten!
— Miksi ollenkaan ravintolaan?
— Illastaisimme ja juttelisimme —
— Ja sen jälkeen sinä lähettäisit minut autolla kotia. Niinkö?
Regina hymyili, vetäytyi yhä lähemmäs, ja katsoi veitikkamaisesti
Vallea.
— Minä pääsin vasta illallisajatukseen asti, sanoi Valle karttelevasti
ja pysähtyi.
— Annanhan minäkin illallista.
— Täällä olisi, taas pitkästä kotvasta, rattoisempaa. Olisi musiikkia —
— Kapakka-musiikkia, jota sinä niin rakastat, nauroi Regina.
— Käyhän se sentään joskus, puolusteli Valle.
— Kyllä minun kuitenkin täytyy käydä kotona.
— Mitä varten?
Vastaamatta Vallelle alkoi Regina hitaasti astua eteenpäin, pitäen yhä
Vallen kättä omassaan.
Vallen täytyi seurata.
— Kun olet saattanut minut ylös, ja minä olen muuttanut pukua, niin
katsotaan sitten miten on. Voimmehan palata, jos haluttaa.
— Hm!
— Mörökölli!
Mitä tähän oli enään sanottavaa!
Kulmassa istuivat he ajuriin.
Ajuriin astuessaan sattui Valle vilkaisemaan taakseen.
— Anna mennä nopeasti, sanoi Valle kiihkeästi ajurille.
Piiska heilahti ja he kiitivät Heikinkatua.
— Mikä nyt? uteli Regina.
— Siellä seisoi joku.
— Missä?
— Seurahuoneen edustalla.
— Kuka?
— En tiedä. Hän lähti jälestämme.
Valle kääntyi katsomaan.
— Arvasin sen. Nyt ajaa toinen ajuri perässä.
— No, mitä se tekee?
— Eipä tietysti. Mutta onhan se epämieluista.
— Kulkeehan niitä kadulla. Anna ajaa!
— Katsotaanpa!
Valle käski ajurin kääntämään eteläiselle Espikselle, ja lisäämään
vauhtia.
Päästyään jonkun matkaa, katsoi Valle taakseen.
— Seuraako?
— Kääntyi myös tänne.
Regina nauroi. Käskipä nyt huolehtia kaikellaisista kulkijoista!
Mutta Valle oli kiihtynyt. Hän antoi ohjeita ajurille ja lupasi
erikoisen palkkion nopeasta ajosta.
Nyt kääntyivät he Kasarmikadulle, tulisella vauhdilla.
— Jos hän vieläkin seuraa, niin silloin tarkottaa hän meitä, sanoi
Valle.
Reginasta alkoi tuntua mielenkiintoiselta.
— Tunsitko hänet, kysyi hän.
— Näytti Akulta.
— Oh! Mitäpä hänestä! Pysäytetään!
— Ei, ei! Tämä on aivan epämieluista. Minä en tahdo.
Valle puhui kiihkeästi ja katsoi taas taakseen.
— Kääntyi myös kulmasta. Näyttää olevan parempi hevonen kuin meillä.
Regina aivan innostui ja kääntyi myöskin katsomaan.
— Meillä on raskaampi kuorma ja hänellä on parempi hevonen. Hän
saavuttaa, sanoi Valle.
— Käännytään oikealle! Tuota ahdetta ei jaksa, sanoi ajuri, joka jo oli
päässyt tarkotuksesta selville.
— Käännytään!
He kiitivät lyhyttä poikkikatua Korkeavuorenkadulle, ja ehtivät jo
kirkon ohi, ahteen päälle, ennenkuin perässätulija kääntyi kulmasta.
Nyt ei enään ollut epäilemistäkään, ettei heitä seurattaisi.
Regina oli aivan haltioissaan. Tämähän oli seikkailua!
Ahteen alla käski Valle ajamaan oikealle.
Kääntyessä näkivät he selvästi takaa-ajajan hevosen pään kohoavan
horisontissa.
Samassa porhalsi tyhjä, avonainen autto katuristeyksen yli, heidän
jälkeensä.
Vallen mieli oli ylenmäärin kiihdyksissä. Tämähän oli oikea ensiluokan
skandaali-juttu, jota ilkamoitaisiin ja pureskeltaisiin suurella
mielihyvällä kaduilla ja kujilla, kodeissa ja ravintoloissa.
Kylläpä hän oli somaan ansaan itsensä pistänyt.
Tällaisia epämieluisia ajatuksia oli koko tien risteillyt salamoina
hänen ajatuksissaan.
— Jos voisi siirtyä tuohon auttoon, iski häneen yhtäkkiä!
Nopeasti teki hän selvää ajurille aiheestaan, työntäen setelin ajurin
kouraan.
— Autturi, huusi hän auton kulettajalle. Aja niin lähelle meitä kuin
voit, ja sitten samaa vauhtia! Me hyppäämme sinne!
— Hurjako sinä olet, huudahti Regina.
— Se käy mainiosti, sanoi Valle innoissaan, nousten seisomaan ajurissa.
Autto ajoi jo kärryjen vieressä.
— Pidä sama vauhti, huusi autturi ajurille.
— Kyllä.
Molemmat ajopelit kiitivät kuin yhteensidotut tasaista katua.
Valle hyppäsi auttoon.
Entä Regina?
Valle nousi istuimelle seisomaan, nojaten toisella jalallaan auton
laitaan.
— Tartu käteeni ja nouse istuimelle, huusi hän Reginalle.
Regina olisi innostuksen rohkaisemana, ollut valmis tekemään
pelottavammankin ilmahypyn.
Epäröimättä nousi hän seisomaan, tarttui Vallen käteen, antoi jalallaan
vauhtia, kohoamalla puoliksi istuimelle, ja hyppäsi auttoon.
Muutto oli tapahtunut hämmästyttävän nopeasti.
Nyt istuivat he turvassa hurjasti kiitävässä autossa.
— Aja ensimäiseen pihaan hetkeksi, huusi Valle äskeiselle ajurilleen.
— Tässä asunkin, myhäili ajuri ja kääntyi portista.
Vallea ja Reginaa nauratti. Jännitys oli lauennut. He iloitsivat
kepposestaan kuin lapset.
Samaan aikaan kääntyivät he katsomaan taakseen, mutta kadun kulmaus oli
jo kaukana.
Siitä viiletti tyhjälle kadulle yksinäinen ajuri — ja näkyi pysähtyvän.
Takaa-ajettavat olivat kadonneet kuin noituuden avulla.
— Me emme nyt voi mennä sinun luoksesi, sanoi Valle.
— Miksi emme?
— Tuo ihminen voisi tulla sinne!
— Mutta minun puvun-muuttoni?
— Oh! Sinä olet aina kyllin hieno. — Oopperakellariin, lisäsi Valle
päättäväisesti autturille.
Regina ei ollut tyytyväinen tähän asiankäänteeseen.
Valle huomasi sen, mutta näin oli hän järkähtämättömästi päättänyt.
Hän oli nähtävästi mennyt liian pitkälle. Jokaisella askeleella vaani
yllätys ja skandaali.
Täysi syy oli pysähtyä tähän, ja sitten ruveta hyvässä järjestyksessä
perääntymään.
Kuinka olikin hän näin poikamaiseksi villiintynyt? Hän ei enään
tuntenut itseään.
Lämmin käsi tarttui hänen käteensä. Valle katsoi Reginaa, joka
hymyilevänä nojautui hänen puoleensa.
— Ajatteles, jos meistä olisi otettu eläviä kuvia, naureskeli Regina.
Ajatus oli siksi hassu, ja jännitys äsken siksi suuri, että ne molemmat
saivat Vallen ääneensä nauramaan.
Iloisina ja seikkailumielisinä astuivat he huikeasti valaistuun saliin.
He saivat salin sivulta rauhaisan sohvapöydän ja tilasivat illallisen.
— Mutta nopeus on pää-asia, sanoi Valle viinurille. Kolminkertainen
juomaraha, jos kolmen minuutin kuluttua näytämme jo tunnin
illastaneilta!
— Miksi niin, kysyi Regina.
— Jos kuka tulee, niin täällä olemme jo istuneet puoli yhdeksästä,
hymyili Valle, ja nyökkäsi merkitsevästi.
— Jo puolta tuntia aikaisemmin kuin minä kaupunkiin saavuin?
— Niin. Me istuimme jo täällä silloin, kun sinä vielä junassa jyryytit.
— Minä käyn sitten vähän katsomassa ulkoasuani, koska minä en ole
matkalla ollutkaan.
— Käy vaan!
Valle katseli ympärilleen.
Ei ollut onneksi ainoatakaan tuttavaa salissa.
Hyvin suoriuduttu!
Pari viinuria kiirehti pöydänkattamista, ja Valle antoi määräykset
kahviin asti.
Jos kuka tahansa tulisi, niin ei tarvitsisi enään tilailla. Sekin
todistaisi heidän jo kauvemmin istuneen.
Pöytä oli kunnossa kun Regina tuli.
Nyt ei ollut hätää. He jo söivät.
Turhaan he eivät olleetkaan kiirehtineet, sillä tuolla juuri tuli
saliin Aku ja musiikkimies rouvineen.
Nähtyään Vallen ja Reginan, hyökkäsivät he heti samaan pöytään, johon
tehtiin tarpeellista tilaa, ja Regina sai naistoverin sohvalleen.
— No, mistä matka? kysyi Valle jotain sanoakseen.
— Tapasimme tuon Akun eräässä kadunkulmassa värjöttämässä, selitti
musiikkimies.
— Minä olen sitten ollut peikkojen pelissä, minä, murisi Aku.
— No?
— Ajoin aaveita takaa.
— Oh!
Regina vilkasi Vallea.
Valle jatkoi syöntiään levollisesti.
— Aku luuli nähneensä teidät, selitti rouva Reginalle.
— Missä?
— Kerro nyt Aku! Se on hauska juttu.
Aku kertoi omalla, leveänhauskalla tavallaan, miten hän oli harhaillut
seuran puutteessa, ja luullut Seurahuoneen kulmassa tunteneensa Reginan
ja Vallen, jotka lähtivät ajamaan.
Hän lähti perässä.
Ajoivat sitten vähän jokaista katua. Mutta Aku ei hellittänyt. Hän
ajatteli, että kyllä kerran pysähtyvät.
— No, pysähtyivätkö?
— Ei! He nousivat eräällä kadulla suoraa tietä taivaaseen.
— Mekö?
— Tekö! Tehän istutte täällä. Ketä lie olleet Arkkitehti tarttui
lasiinsa ja joi ahnaasti.
— Varjoja ne olivat. Aaveita tai kummituksia. Veivät vielä issikankin
mukanaan taivaaseen!
Arkkitehdin hyvätuulisuus antoi heti vauhtia iloisuudelle ja lähensi
pöytäseuran toisiinsa.
Illemmällä liittyi seuraan vielä muuan herra ja pari naista, joista
toinen oli jonkun verran nimeä saavuttanut kirjailijatar, neiti Rusola.
Tämän neidin valloitti Aku heti itselleen, yksinomaisena oikeutenaan.
Seuran vallaton leikki kietoi vähitellen Vallen kokonaan valtoihinsa.
Hän olikin mielestään viettänyt viime aikoina ihan erakko-elämää. Hän
tahtoi taas kerran pulputa.
Hän heitteli sanakompia ja sukkeluuksia sinne tänne, ratkaisi
hassunkurisesti vakavia ongelmia, yhdisteli erinäisiä ajatuksia
toisiinsa, noukki ne sitten oman mielensä mukaan uudelleen irti, ja sai
aikaan odottamattoman hullunkurisia tuloksia.
Kaikki nauroivat ja yrittivät jatkaa samaan tapaan. Jota enemmän he
kompastelivat, sitä enemmän niille naurettiin.
Valle oli niin innostunut, että hän, poislähdön aikana, ehdotti
siirtymistä hänen luokseen.
Tämä herätti valtavan riemun.
Vallella oli ehdotuksellaan myöskin erikoiset tarkotuksensa.
Hän ajatteli, että tässä yleisessä pyörteessä hän ehkä vähän pääsisi
irtautumaan Reginasta. Ehkä jotakin satunnaista tulisi heidän väliinsä.
Ja ellei tulisikaan, niin Regina tietysti lähtisi yhteisessä seurassa
kotia, ilman hänen saattamistaan.
Aniharvoin sattui sellainen ihme, että Valle kuljetti näin myöhään
tuttavia luokseen. Hänen olikin täytynyt luvata emännöitsijälleen, joka
piti tarkasti yllä kodin arvoa, että aina ilmettäisi hänelle tulosta,
vaikka keskellä yötä.
Emännöitsijä tahtoi, että kaikki olisi täydessä kunnossa. Hänellähän ei
ollut muutenkaan liikoja tehtäviä.
Valle oli soitellutkin jo tuntia aikasemmin.
Sentähden oli vieraiden hämmästys ilmeinen, kun astuivat täysin
valaistuun, komeaan huoneustoon, ja saivat istua valmiiksi katettuun
kahvipöytään, jolta ei puuttunut erilaisia viinejä eikä hedelmiä.
Pöydällä olevista kukista laittoi musiikkimies kukka-kimpun, ja
tahtoi sen ihan välttämättä antaa emännöitsijälle. Itse hän vei sen
tarjoiluhuoneeseen, ja piti siellä emännöitsijälle valtavan puheen.
Emännöitsijä itki ja vieraat nauroivat, huutaen eläköötä.
Jonkun aikaa rupateltuaan nousivat vieraat lähteäkseen.
— Nyt se nähdään, ajatteli Valle.
— Kuka minut saattaa kotia? kysyi Regina, katsomatta Valleen.
— Me kaikki, vastasi yhteinen kuoro.
Valle oli onnistunut tarkotuksessaan.