Syksyn hommat kulkivat tavallista kulkuaan hyörinässä ja pyörinässä.
Valle oli yhä enemmän ja enemmän ruvennut seurustelemaan Reginan kanssa.
Näytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita,
entisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.
Toverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla
tyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli
vähän miedontunut.
Usein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa
pitämässä sangen lystiä.
Se oli ihme.
Sellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua,
että Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena
kaikkialla.
Ainoastaan Aku ja Valle tiesivät miten se oli mahdollista.
Valle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä
ravintolassa.
Valle oli kutsuttu pöytään, ja he viettivät rattoisan illan.
Avosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän
seurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut
aikaa.
— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut
leikillisesti.
— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien,
ja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen
ymmärtämyksen merkiksi.
— Mutta jos minä rakastuisin? koetti Valle väitellä.
Mutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään
tahtonut hilliintyä.
— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut
naisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.
— Entä moniaita miehiä? oli neitonen heittänyt väliin.
— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin,
selitti Aku yhtä hyvätuulisesti.
Sen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki
oli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.
Ensin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut
olleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja
enemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.
Ennenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet
kahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.
Joskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän
seurassaan.
Mutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja
Regina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.
Yhä harvinaisemmin sai toveripiiri ilon nähdä Vallea seurassaan.
Varsinkin Helilä oli myrtynyt.
Kaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja
että maalaus oli valmis.
Valle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa.
Mutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän
mestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.
Valle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle
tuotu, suoraa päätä vinnille.
Ja siellä se nyt lojui. Valle ei ollut edes tirkistänytkään taulua.
Tätä ei maalarin sisu mitenkään voinut sulattaa.
Eikä Valle luovuttanut taulua edes näyttelyynkään!
— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa
lystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä
sitten sieluni aarteita tuhlasin!
Vallella oli omat syynsä.
Hän ei tahtonut mitään muistaa Valtialasta.
Hänessä oli jokin arka kohta, joka ei sietänyt kosketusta.
Jokin muisto nähtävästi vielä eli, eikä hän halunnut sen elvyttelemistä.
Jokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän
rohjennut päästää sitä leimahtamaan.