Valle oli saanut maksaa kalliisti poikamaisen päähänpistonsa.
Menemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa,
mutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka
oli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.
Tänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa.
Akukin oli käynyt.
Uskollisin kaikista oli Regina.
Hän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan.
Nämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.
Regina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä
ystävällisemmältä.
Sen enempää ei Valle tätä nykyä tahtonut tietääkään.
Nyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen
entiset työ- ja elämäntapansa.
Jätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä,
soitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen
edistymistä.
Oltiin lokakuun alussa.
Ilmat olivat muuttuneet. Pikkukesä oli loppunut, ja syksy teki tuloaan.
Paksu usva verhosi puut ja rakennukset harmaaseen harsoon.
Valle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta
kolmen aika iltapäivällä.
Entisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas
kirjoituksiaan.
Jotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja
näki omista kirjoituksistaankin.
Hän oli tullut satiirisemmaksi. Melkein pisteliääksi.
Oliko se katkeruutta?
Ylimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen
luonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin
tällöin.
Valle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja
painui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.
Olikohan hänen sairautensa sen tehnyt?
Mitä vielä!
Sehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka
uhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.
Mennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön,
kuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!
Valle hymähti ylenkatseellisesti.
Missä oli ollut hänen terve ymmärryksensä?
Olihan tuollainen nulikkamaisuus ilmeistä organismin sairaaloisuutta.
Puuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan
omistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja
alituiset hyökkäykset Marttia vastaan.
Ei mitään tekemistä enään kummankaan kanssa!
Martille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan,
kerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä,
jolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.
Nämä rahat saa Martti nostaa omintakeisesti, ilman hänen välitystään.
Siihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän
vieraan, kuin omaisen.
Hankalaa ja epämukavaa oli ollutkin tuo alituinen kuukausittain
hoiteleminen.
Nyt se oli loppu, ja hän oli pannut pisteen sen asian jälkeen.
Entä Laila?
Lailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa,
ja asua jossakin.
Valle ei tietänyt.
Rontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen
saappaista, jotka olivat erinomaiset.
Oliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut
sitä sen enempää tutkistellakaan.
Helilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin
tahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin
matkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä
töihinsä Valtialaan.
— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi
pöydälle.
Oliko hyvin — näin?
Samalla tunkeutui ilmoille pieni huokaus.
Valle huomasi sen, ja katkeruudelle vivahtava ivanpiirre ilmaantui
suupieleen.
Hän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi
pöytänsä äärestä.
Hän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan
viihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin
ohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.
Ei hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri
oli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset
voimat, niin olihan sitä noudatettava.
Omasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen
sairauttaan.
Olikohan se sentähden, että hän oli saanut kunnollisesti levätä? Ehkä.
Päästyään ulos pysähtyi Valle tuumimaan.
Mitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä
seuraksi jonkun muunkin?
Ajatus innostutti häntä.
Hän palasi takaisin kotia ryhtyäkseen telefooni-keskusteluihin.
Asia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen
halu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.
Päätettiin kokoontua Börsiin.
Annettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan
ulos.