Ensiluokan vaununosastossa loikoili Valle puolihorroksissa.
Hänen päänsä oli raskas, ohimoita poltti ja jyskytti.
Hän tunsi, että hänellä oli kuumetta.
Vähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän
jättänyt Valtialan.
Laila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle
tahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.
Olivathan he olleet kovin ystävällisiä.
Enemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä
ihmisiä, jotka rakastivat häntä.
Häntäkö?
Ehkä ne toiset, mutta ei tietysti Laila.
Miksi Laila häneen olisi rakastunut, ja heti ensi silmäyksellä?
Sehän olisi ollut hassunkurista!
Marttiin luonnollisesti hän oli kiintynyt!
Ja mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut
Valtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.
Eikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan
erinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa
voittaakseen Lailan rakkauden.
Tämähän oli maailman yksinkertaisin asia.
Ihme olisi, ellei niin olisi tapahtunut!
Se oli siis selvä!
Hyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt
tämän enempää tehdä tyhmyyksiä.
Tähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin,
takaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.
Yhä kauemmas, yhä kauemmas Valtialasta.