Seuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä
terällään häntä suoraan silmiin.
— Tuopa on kovin inhoittavaa, ajatteli hän vielä puoli-unisena.
Samassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui
aivan suloiseksi.
Eihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin
karttoi hän auringon.
Mitähän kello mahtoi olla?
Jo vähän yli 10.
Eipäs vaan se Kalle ole tullutkaan!
Hän rupesi kiskottelemaan ja ojentelemaan jäseniään meluavalla
tavallaan.
Samassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen
kuiskailevan oven raosta.
— Tule sisään, poikanen!
Rontus-Kallen vartalo työntäytyi hitaasti oviaukosta.
— Hyvää huomenta! Jopas vihdoinkin!
— Huomenta vaan! Mutta ethän tullutkaan herättämään!
— Kävin jo äsken, mutta Valle nukkui niin suloisesti, etten raaskinut.
— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille
kahvia.
— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän
lensi jo hakemaan.
— Te olette liian herttaisia täällä maalla.
— Liian?
— Niin. Te pilaatte minut.
Kalle katseli kysyvänä. Hän ei tietänyt miten pitäisi tuo ymmärtää.
Vallea rupesi naurattamaan.
— Te olette liian hyviä.
Jo Kallekin ymmärsi ja hymyili.
— Silloin harvoin kun me näemme isäntämme, sanoi hän vakavasti.
Palvelustyttö tuli sisälle siistinä ja puhtaana, kuin pitoihin
laitettuna.
Tarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin
kanssa, kahdelle.
Leivästä tuntui voimakas tuoreuden tuoksu.
— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä
tytöltä.
— Tänä aamuna.
— Milloin te sitten nousitte?
— Neljältä.
— Ja milloin panitte nukkumaan?
— Johan me siinä puoliyön aikaan —
— Nousiko neitikin?
— Neiti nousi viideltä.
— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä.
Illalla kello 7 nukkumaan!
Tyttö päästi välittömän, helakan naurun, ja Kallekin hörähti ilostuen.
— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen
valmis.
Tyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää.
Mutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti
Vallen kengät ja hävisi ovesta.
— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan
raapien.
Valle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä
laittoi voileivät.
Ja sitten he joivat.
Kallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse
tapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.
Puolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt
olisi tehtävä.
— No, mitä mietit?
— Kun minä tässä näin —
— Eipäs! Sinä olet siinä niin — ja minä olen tässä näin.
Kallea nauratti niin tavattomasti. Posket jo ihan liikahtelivat.
Kun tuo Valle olikin, ihan kuin ennen pikkupoikana!
— Kuuluuko mitään uutta?
Paljon kuului uutta.
Kalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut
otettaisiin —
— Jahah! Ettei niistä putoa, nauroi Valle.
Ja pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin
asiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski
itsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.
— Entä sitten?
No, ei Kalle sen enempää siihen osannut sanoa.
— Tahtooko Kalle, että kuski jäisi kartanoon?
— Onhan hän hyvin hyvä hevosille.
— Mutta jos Kalle ei pidä hänestä?
— Ehk'ei hän enään velmua.
— Mutta jos?
— Pannaan sitten pois.
— Mutta jos hän taas suututtaisi Kallen?
— En minä enään.
— No, tahtooko Kalle sitten, että hän saisi jäädä kartanoon? Niinkö?
— Niin.
— Hm! Pitääpä ajatella.
— Mutta minä kuskaan aina Vallea.
— Se on oikein! Siitä minä pidänkin enemmän.
Tyttö toi Vallen kengät.
— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat
kunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.
— Uimaanko?!
— Niin — hymyili tyttö ja lähti.
— Kuulehan, Kalle! Mennäänkö me uimaan?
— Uimaanko?
— Kalle melkein peljästyi.
— En minä ole käynyt sitten kuin — ennen Vallen kanssa.
— Onkohan vesi kovin kylmää?
— Lämmintähän se tuossa uimahuoneen poukamassa —
— Mennäänpäs!
Valle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.
Miten pian se helsinkiläisyys katoo ruumiista näissä ihanissa oloissa!
Täytyihän hänen mennä uimaan, kun kerran Laila oli ehdottanut.
Mikä mies hän muuten olisi?
— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti,
lähtöhommissa.
— Ja veteen molemmat kuten ennenkin, hymyili Valle.
Entiset uimatoverit lähtivät kiireesti rantaan.
— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania,
aurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.
Valle oli joutunut kokonaan entisaikaiseen, poikamaiseen mielentilaan.
— Ei Kustikaan enään ui, puheli Kalle hengästyneenä.
— Eikö? Meistähän on tullut sitten aikamoisia laiskiaisia.
Tuossahan oli jo uimahuone.
Valle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka
suhteessa.
Nopeasti riisuttuaan aikoi hän syöksyä suin päin jokeen.
Mitä jos sentään koettaisi ensin vettä!
Hyvä isä, miten se oli kylmää.
— Arvasin minä sen, tuumi Kalle ja koetteli myöskin vettä.
Vallea kovin epäilytti.
Eipä olisi pitänyt tulla.
Nyt hänelle naurettaisiin, ja ihanhan Laila pitäisi pilkkanaan.
Tämähän vasta oli poikamainen päähänpisto, tämä!
Eihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden
viekotella.
— Ilmassa tulee vilu, pitäisi pukeutua, sanoi Kalle huolehtien.
— Minä menen, jos sinäkin tulet, sanoi Valle.
— Jahah!
Kalle rupesi heti riisumaan.
Samassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän
hänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä.
Ja mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen
entisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.
— Ei, ei! Sanoin vain leikillä.
Valle painoi silmänsä kiinni, ja hyppäsi pää edellä veteen.
Täytyihän hänen.
Hengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten
tuntui kovin suloiselta.
— Tulenko? kysyi Kalle.
— Älä! Tämä on ehkä liian kylmää sinulle.
Nähtävällä mielihyvällä alkoi Kalle pukeutua uudelleen.
Punaihoisena ja reippaana nousi Valle joesta.
Oli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle
naureskellakaan.