Perheen ruokasaliin toisessa kerroksessa oli laitettu maukas
illallinen, kaikenlaisista mahdollisista maalaisherkuista.
Levottomana käveli kartanonhoitaja salissaan, ja odotteli isäntäänsä,
johon hänellä oli tänään erityinen syy olla tyytyväinen.
Kuinka hienosti olikaan asia kääntynyt kaikille mieluisaan suuntaan. Ja
kuinka arkatuntoisella tavalla Valle oli selittänyt kartanonhoitajan
vastustavan suhtautumisen siihen.
Itse hän ei mitenkään olisi voinut tällaista pelastavaa mutkaa keksiä.
Koko juttu muodostui hänen ansiokseen.
Ja kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiain tilaa, niin oli hänen
mielestään päivän selvää, että tämä myöntyminen tuottaisi vain
kartanolle etuja hyvien suhteitten säilymisellä.
Vuoden pitkässä työssä ja toiminnassa tulisi aluskunnan mieluinen
velvollisuuksien täyttäminen korvaamaan kaikki.
Kylläpä oli aika viisas mies tuo Valle-herra! Väärässä ei ollut hänen
maineensa, mikä oli tännekin asti ehtinyt.
Nyt siellä portaissa kulki joku!
Vielä äskeisen tunnelmansa vallassa nousi Valle hitaasti ja
mietteissään portaita toiseen kerrokseen.
Viidentoista pitkän vuoden aikana, pääkaupungin pingotetussa
pyörinässä, ei hän ollut saanut tuntea niin paljoa myötätuntoa kuin
täällä tänä yhtenä päivänä.
Kaikista alustalaisista tunsi hän virranneen erityisiä lämpösäteitä
itseensä.
Kustin sydän oli vuolahtanut huulille ja koko olentoon.
Rontus-Kalle oli ihan sulattanut hänet yksinkertaisella ja hartaalla
kiintymyksellään.
Ja kartanonhoitajan rehellisistä silmistä oli hän lukenut vilpitöntä
tyytyväisyyttä.
Kuinka vähään tyytyväisiä ja vähästä kiitollisia olivatkaan täällä
ihmiset!
Tämä oli aivan toinen maailma, kuin se ympäristö, missä hän elämänsä
päiviä kulutti.
Olisikohan hän sittenkin valinnut itselleen huonomman näistä kahdesta
eri maailmasta?
No, kuka sen tietää!
Kyllä kai täälläkin pitemmältä alkaisi ilmestyä omia ikävyyksiään,
kuten äskenkin tuo kuskin rettelö.
Ja tämä hiljainen yksitoikkoisuus sitten!
Vielä hän siitä ei ollut ehtinyt kärsiä. Mutta jo hän sen oli huomannut
pihan yli kulkiessaan.
— Oikeinpa arvasin, kun kuulin askeleita, kuului kartanonhoitajan
iloinen ääni portaan yläpäästä.
Maalaisen teeskentelemättömällä mielihyvällä ohjasi kartanonhoitaja
Vallen ensin saliin.
— Illallinen kai jo odottaa, mutta on kai ensin istuttava siunaamaksi
hetkeksi, puheli kartanonhoitaja.
Kehoitettuaan vierastaan istumaan, meni kartanonhoitaja ruokasalin
ovelle.
— Laila! Kartanonherra tuli jo, huusi hän ovesta. Tule tervehtimään!
Laila!
Valle ihmetteli tuota nimeä. Missä olikaan hän sen ihan äskettäin
kuullut?
Enempää hän ei ehtinyt etsiskelemään, sillä kartanonhoitajaa seurasi
muuan solakka naisolento.
Mitä ihmettä!
Valle tuijotti hämmästyneenä naista, joka hymyillen lähestyi häntä.
Hän ei voinut uskoa silmiään.
— Tämä on minun sisareni tytär, Laila Hirvi, esitteli kartanonhoitaja.
Valle tunsi ensin hämmästyvänsä liikaa, ja nyt taas ihastuvansa liikaa.
Mutta ei sille mitään mahtanut.
Seisoihan tuossa ilmi elävänä hänen edessään äskeinen, kadonnut
matkatoveri, ja hymyili niin sanomattoman herttaisesti.
— Tämäpä sattuma, sanoi Valle. Mehän taisimme matkustaa äsken yhdessä.
— Niin taisimme tehdä.
— Mutta ettekö te jatkanut matkaanne eteenpäin?
— En. Minä tulin jalan kartanoon.
— Ja minä kun —
Valle keskeytti äkkiä.
Hän aikoi sanoa, että hän etsi häntä. Mutta huomattuaan sen
sopimattomaksi, keksi hän uuden jatkon:
— Luulin teidän jääneen junaan.
Mutta tämä jatko ei ollenkaan sopinut yhteen alun iloiseen sävyyn.
Neitosta rupesi ankarasti naurattamaan, ja kartanonhoitajakin hymyili.
Tavallinen, uusien tuttavuuksien ahdinkotila laukesi itsestään, ja
iloisesti jutellen siirtyivät he illallispöytään.
Pöytä oli katettu mitä siroimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, ja
Laila-neiti tarjoili suloisin liikkein herkkuja, joita kaupunkilaiset
tuskin saavat nähdäkään.
Valle oli mieltynyt kaikkeen, mutta etupäässä tietysti kauniiseen
emäntään.
Hänen kriitillinen mielensä oli kovin tyytyväinen Lailan kielenkäyttöön
ja äkkihämmästyttäviin ajatussiirtoihin.
Valle unohti kokonaan olevansa kymmenien penikulmien päässä siitä
paikasta, missä ainoassa hän luuli menestyvänsä tai mielentyyneydellä
voivansa syödä illallistaan.
Eikä mitään puuttunut pöydästä. Viineihin asti oli tarpeet varattuina.
Valle tunsi kohoavansa ihan helsinkiläiseen tunnelmaan. Niin kevyesti
ja vapaasti kävi kaikki.
— Oliko jokivesi kylmää? Oliko niin kylmää kuin tämä viini, kysyi hän,
Lailan nostaessa viinilasia huulilleen.
— Enoltako sitä kysytte?
— En — vaan teiltä.
— Minkätähden?
— Että tietäisin.
— Tiedänkö minä sitten?
— Tiedätte, kun kävitte uimassa.
— Ai, ai! Mistä te sen tiedätte?
— En sano.
— Missä te silloin olitte?
— Kävikö vanha Vahtikin?
Laila rupesi nauramaan makeasti.
— Nyt minä tiedän, missä te olitte!
— No?
— Akkunassa — tuolla ylhäällä.
— Näittekö te?
— En. Mutta Vahdin tapasin vasta uimasta tullessani puistossa. Siitä
sen arvaan.
— Siellä olinkin. Ja Rontus-Kalle oli mukana. Hän näki teidät ja —
— Ja nimitti minua valkoiseksi hirveksi, nauroi Laila rattoisana.
— Laila käyttää usein täällä maalla vaaleata pukua, ryhtyi
kartanonhoitajakin puheeseen. Ja Kalle on antanut Lailalle oman
nimityksensä.
Kun kerran tuli Kalle puheeksi, niin siirtyi keskustelu häneen ja
äskeisiin tapahtumiin.
Laila oli jo saanut ne kuulla.
— Mistä se johtuu, herra Valtiala, että Kalle on niin kiintynyt teihin,
kysyi Laila. Hänhän oli hilliintynyt heti teidän väliintulostanne.
Valle kertoi lapsuudestaan ja siitä suhteesta mikä Kallen ja hänen
välillä oli aina vallinnut.
— Erinomainen mies tehtävissään, sanoi kartanonhoitaja kootessaan
ruokaliinaansa renkaaseen.
Rattoisa illallinen oli loppunut, ja seurue nousi pöydästä.
Vallen täytyi välttämättä kiittää emäntää kädestä, tunteakseen miten
pehmeä käsi hänellä oli.
Tervehtiessä ei hän sitä hämmästykseltään, ollut oikein huomannut.
Pehmeä oli, ja miellyttävän taipuisa!
Vahinko vaan, että siitä piti niin pian luopua!
Isäntä hommaili jo salin puolella kahvipöydän ääressä.
Valle ja Lailakin siirtyivät sinne, yhä jatkaen keskusteluaan.
Laila oli Rontus-Kallesta kovin intresseerattu. Vallen piti kertoa
hänestä enemmän jahka päästäisiin mukavasti pöydän ääreen.
Hyvä kahvi tuoksui hurmaavasti, ja keltasisältöiset kristallikarahvit
kimaltelivat viekoittelevasti.
Valle ei ollut koko päivänä tupakoinut. Intohimoisella kiireellä otti
hän esille hyvät sikaarinsa, joita pyysi isännänkin maistamaan.
Kun Laila sai kahvin kaadettua ja jokaiselle lasin, haluamaansa juomaa,
istui hänkin, ottaen taas osaa keskusteluun.
Valle lupasi kertoa elämästään erikoisen tapauksen, jossa Kalle
näytteli päähenkilön vaarallista osaa.
Laila oli kovin jännitetty.
Valle kertoi miten hän usein kuljeskeli Kallen kanssa talon
ympäristöllä.
Näin he kerran olivat joutuneet talontakaiselle pienelle niitylle, ja
kulkivat ojan piennarta käsi kädessä, kuten heidän tapansa oli.
Äkkiä kuulivat he takanaan hirmuista mylvinää.
Naapurin vihainen sonni oli jotenkin päässyt kytkyeestään karkaamaan.
Rontus-Kalle heilautti Vallen käsivarrelleen ja alkoi juosta.
— Kuinka vanha te silloin olitte, kysyi Laila.
— Neljän tai viiden vuotias, sanoi Valle ja jatkoi kertomustaan.
Kalle ei ollut mikään erityisen huono juoksemaan, kun hän kerran pääsi
vauhtiin, mutta läheisimmän aidan luo oli liian pitkä matka, ja sonni
tuli villittyä vauhtia.
Eläin oli nähtävästi erityisesti kiihtynyt senkin tähden, että sen
perässä melusivat sen kiinniottajat, joukko miehiä, varustettuina
köysillä ja kangilla.
Kalle pysähtyi ojan reunalla kasvavan, jotenkin vankan koivun luo, ja
nosti poikasen mahdollisimman korkealle, tukevalle oksalle.
— Pidä lujasti kiinni rungosta, läähätti hän Vallelle. Äläkä hellitä,
vaikka mitä tapahtuisi.
Samassa riuhtaisi hän takin yltään, heitti sen Vallen harteille, ja
sitaisi hiat tukevaan solmuun rungon ympärille.
Valle ei olisi päässyt turvapaikastaan putoamaan, vaikka olisi
tahtonutkin.
Itse asettui Kalle koivun taakse, kietaisten vyönsä tiukemmalle,
uumansa ympärille.
Näin varustettuna jäi Kalle levollisena odottamaan sonnin tuloa.
Eläin oli pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän, puhaltaen
sieramistaan höyryävää ilmaa, ja piesten rajusti kupeitaan hännällään.
Muutaman kerran heilautti se päätään sivulle päin, niin, että
silmävalkuaiset villeinä välähtelivät, ja möyrysi kauheasti.
Hieman sisäänpäin käyristyvät sarvensa työnsi sonni sitten läheiseen
mättääseen, kynti sen maasta irti, ja heitti pöllyävänä ilmaan,
mylvähtäen uhkaavasti.
Nyt painoi se päänsä alas, mylvähti, ja hyökkäsi suoraan koivua vastaan.
Koivu heilahti valtavasti, mutta kesti hirmuisen tönäyksen.
Ilman sitomista Valle epäilemättä olisi tipahtanut oksaltaan sonnin
jalkoihin. Siksi valtava oli tönäys.
Sonni vetäytyi vähän taaksepäin ja pudisti päätään. Isku oli kai siksi
tuntuva sen otsaluuhun.
Se käänsi nyt itseään vähän ulommaksi ojan reunalta, ja hyökkäsi
uudelleen, samallaisella seurauksella.
Kallen katseet olivat kuin naulatut sonnin liikkeisiin, valmiina aina
väistämään, jos hyökkäys osuisi ohi puun.
Jokaisen hyökkäyksen jälkeen muutti sonni aina asemaansa, tullen täten
kiertäneeksi puun.
Nyt oli se taas ojan reunalla, mutta vastakkaisella puolella kuin äsken.
Yhä raivokkaimmiksi olivat käyneet sekä hyökkäykset että möyryäminen.
Koko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä
nähneet.
Joukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat
ulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista
tehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään
tulipunaisen röijyn.
Tätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten
mahdollisimman nopeasti.
Mutta ei kukaan näistä kolmesta asianomaisesta tätä vielä huomannut.
Sonni hyökkäsi nyt ojanreunan suuntaisesti.
Mutta tällä kerralla sattui hyökkäys koivun ohi, ojan puolelta.
Odottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko
ehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui,
ja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.
Samassa hyökkäsi Kalle esiin koivun takaa.
Hän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin.
Riuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän
jättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.
Valtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi
raskaasti selälleen ojaan.
Tyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti
pojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.
— Entä sonni? kysyi Laila henkeään pidättäen.
— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös,
hymyili Valle.
— No, mitä tuumi Rontus-Kalle jälkeenpäin? uteli kartanonhoitaja.
— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle.
Mutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät
omituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä
matkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.
— Se olikin sentään aikamoinen voiman ponnistus, sanoi kartanonhoitaja.
— Ja jännitys sitten, lisäsi Laila.
— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle
miettien.
— Pelko?
— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai
pakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.
Laila kohotti lasinsa kehottavasti hymyillen.
— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan
pikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!
— Mielelläni, sanoi Valle ja kohotti lasinsa.
Kun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja
suloisen katseen.
Se livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen.
Siinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin
Reginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.
Valle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa
pöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä
tavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.
Keskustelu luisui vapaasti ja pakottomasti milloin minnekin.
Valle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa.
Eno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla
itsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä
kun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne
olivat kuolleet jo aikoja sitten.
Valle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin,
oli kuullut Lailan nimen.
— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti
kartanonhoitaja.
— Aivan oikein! Kustihan siitä mainitsi!
— Ja minä menen kummiksi, sanoi Laila.
— Aivan kuin ei tässä muut olisi kummeja, nauroi kartanonhoitaja.
— Niin — eno! Mutta enollahan ei ole aikaa.
— Herra Valtiala myöskin. Hän on jo antanut kumminlahjankin.
Laila sai suuret silmät.
— Mitä ihmettä?
— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili
kartanonhoitaja.
— Ihanko totta? uteli Laila.
— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne
aikonut mennä, selitti Valle.
— No, mutta miksi ei?
Laila vallan innostui.
— Eihän siihen aikomattomuuteen mitään syytä ollut.
— Voi kai sen siis muuttaa?
— Voisihan senkin tehdä.
— Menemme sitten yhdessä?
— Hm!
— Eikö niin?
— Voisi kai tuonne mennäkin.
Valle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti
näytellä välinpitämättömän osaa.
— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja
alustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa
minäkin voisin ottaa aikaa itselleni.
Se ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä
sanonut.
— Osaanhan minä antaa kaikki tarpeelliset selitykset, sanoi Laila.
— Ja minä tyydyn niihin aivan erinomaisesti, kiirehti Valle sanomaan.
Hän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas
hymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.
— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi,
sotkeakseen tuon äskeisen.
— Kello 12 pitäisi olla paikalla.
— Hyvä on. Siis päätetty, sanoi Valle:
Sitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo
kymmeneltä.
— Jo?
Laila naureskeli ilakoiden.
— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi
kartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.
Se oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan,
vaikka ei hän sitä tietysti sanonut.
Ja ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi
hän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin
tottuneen isäntä-väkensä rauhaan.
Kiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan
huomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää
Lailan lämpöistä kättä omassaan.
Valle oli sanomattomasti mielistynyt ja innostunut.
Kartanonhoitaja tahtoi seurata häntä huoneeseensa, mutta hän esti sen.
Ovella hän vielä sai Lailalta yhden katseen.
Kevyesti juoksi hän yläkertaan.
Valaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun
yöpöydällänsä.
Laila varmaankin oli tuonut.
Hän haisteli kauan suloista tuoksua ja mietti.
Hän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan
vain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.
Muut seikat eivät olleet niin mielenkiintoisia.
Hän muisteli ja hymyili.
Tämä oli ollut hänen mielestään erittäin ihmeellinen päivä.
Harvinaisen tyytyväisellä ja kevyellä mielellä laskeutui hän levolle.
Vielä sängystään katseli hän huonettaan.
Sehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä
se ensi silmäyksellä näytti.
Ja huominen päivä tuotti erikoista tyydytystä jo mielikuvituksessakin.
Mitä sitten todellisuudessa!
Maalarin tilaaminen oli kyllä tarpeeton teko!
Ei häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin
selviää.
Valle sammutti yölamppunsa.