Valle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään
aivan erikoisesti huvittava tilaisuus.
Sen jälkeen oli heidän heti lähdettävä.
Vaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia,
silmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.
Joku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan
valmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.
Tasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja
tuudittavasi keinahdellen.
Vallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että
häntä väkisinkin hymyilytti.
Oli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet
tänne maaseudulle, kesken kaiken.
Omituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa,
rautatievaunussa.
Ihmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri
nyt sattunut olemaan Helsingissä!
Olisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko
vain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?
Ehkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien
sattumien tienraivausta! Ehkä!
Mutta minne tämä tie sitten johtaisi?
Jonnekin — myöskin tarkotuksettomaan päämäärään!
He istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran
hehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.
Päämäärä!
Mikä päämäärä tässä sitten olisi?
Hän katsoi hymyillen Lailaan.
Laila irrotti juuri erästä kukkaa rinnallaan olevasta kukkakimpusta.
— Tahdotteko? kysyi hän, kääntyen Valleen päin.
— Tietysti, kun te annatte.
Laila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän
taaksepäin, kauempaa katsoakseen.
Valle näki taas tuon puhuvan, hymyilevän katseen, saman kuin eilen
junassa.
— Miksi te hymyilitte minulle eilen junassa?
— Hymyilinkö minä?
— Hymyilitte. Aivan kuten nyt.
— Millekä asialle se olisi ollut?
— Sehän minua huvittaisi tietää.
— Mitä silloin muuta tapahtui?
— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut
näitte.
— Ai, niin!
Laila nauroi helakasti.
Valle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku
koomillinen juttu sittenkin!
Mutta eihän asiaa tähän voinut jättää, kun se kerran oli tullut esille.
— No?
— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat
matkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette
tuntenut minua.
— Sekö teitä huvitti?
— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin.
Vaivasiko se teitä?
— Ei! Se huvitti. Te huvititte minua sanomattomasti, koko matkan.
— Koko matkanko?
— Niin.
Laila nauroi vallattomasi!
— Ilmanko te sitten nukuittekin!
Vallekin rupesi ääneensä nauramaan.
Keskustelu muuttui yhä hilpeämmäksi ja vapaammaksi.
Kalle käänsi vähän päätään olkansa yli.
— Kuski on portilla, sanoi hän puoli-ääneen.
Tosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis
piirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan
porttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.
Nuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen
esiintyi.
Häpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski
kohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.
Valle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän
päällään.
Laila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän
tarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että
kuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.
— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa
yli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.
Vallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä
välittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli
varteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!
— Miksi niin lujaa? kysyi hän.
— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen,
selitti Kalle.
Laila hymyili, eikä puhunut mitään.
Mikäpä siinä sitten auttoi!
Laila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä
ja toista.
Valle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista
puolta kuin itse selostusta.
Laila kertoi vilkkaasti ja elävästi.
Vallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi
soppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.
Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan.
— Niin teidän veljennekin sanoi, myhäili Laila.
— Marttiko?
— Niin.
— Milloin?
— Kesällä.
— Tapasitteko hänet?
— Hänhän oli täällä koko heinäkuun. Ettekö sitä tiedä?
Vallen otsa vetäytyi kurttuun.
Tiesihän hän sen, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi.
Hän sai painostavan, ärsyttävän tunteen.
Mistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas
mieli-alansa oli sumentunut.
Valle oli kuitenkin kuuntelevinaan, mutta tuskin kuuli mitään.
Hän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut
yhtä helakasti.
Eräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka
jo liian pitkältä Vallen mielestä.
— Tällä tavallahan siitä tytöstä tulee aika nahjus, huusi hän Kallelle.
— Niinkö, sanoi Kalle, päästäen hevoset täyteen vauhtiin.
Näin oli parempi.
Ei tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan
tekemättä.
Häneen oli takertunut sekaisia ajatuksia, jotka eivät hevillä jättäneet.
Tietysti Martti oli vanha tuttava Lailan kanssa.
Olivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden
kesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.
Palvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten
hänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.
Kukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa
vaunuissa tätä samaa tietä.
Tuntui ihan pistelevältä istua tässä Lailan vieressä.
Hän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään
alensi kiusoittavasti.
Hän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin
koulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on
niin hyvä vaisto.
Laila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle
ihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden
vaatimusten.
Mutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta
pientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.
Eivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat
suhteissakin johonkin toiseen.
Kuka tietää mikä suhde tässäkin on olemassa!
Täällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole
hänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä
kotitaloon, missä on syntynytkin.
Aivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten
kuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.
Valle tunsi istuvansa sangen epämukavasi, ja siirsi itseään.
Laila katsoi vähän, mutta ei puhunut mitään.
Valle huomasi, ettei Laila ollut puhunut pitkään aikaan mitään.
Oliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki
itsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea
ja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.
— Mikä talo tuo on? kysyi hän, jotakin sanoakseen.
— Se on ristiäistalo, sanoi Laila, valmiina enemmille selityksille.
Mutta Valle ei enempää kysynyt.
Vaunut ajoivat punaiseksi maalatun talon pihaan.
Valle hyppäsi alas, auttaakseen Lailaa.
Mutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen
istuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.
Valle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt.
Ulkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se
leikin kestäköön!
Näennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden
kanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston
käynnistään.
Mahdollisimman pian toimituksen jälkeen lähtivät he kotimatkalle.
Syyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää
yllä keskustelua.
Mutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla
kuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja
tienviereisiä huomioita.
Kuski oli taas aukomassa puistokäytävän porttia.
Nähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt
veräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet
olivat näin nurjiksi kääntyneet.
Jotakin tämän tapaista ajattelivat kaikki vaunuissa istujat ohi
ajaessaan.
Laila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä
mahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.
— Jääköön, sanoi Valle.
Olihan hänestä yhdentekevää mokoma asia.
Valle katsoi sattumalta napinreikää, jossa Lailan kukka oli.
Se oli taittunut ja putosi varrestaan.
Valle heitti varren tielle.
— Tahdotteko uuden? kysyi Laila herttaisesti.
— Se taittuisi kuitenkin, sanoi Valle.
Omituisen vihlaiseva tunne kulki salamana hänen sydämensä läpi.
Hän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi
katkeraa tai kaihomielistä väritystä.
Mutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn
haihtumaan huulilta.
Vaunut pysähtyivät portaiden eteen.