Valle pyysi kartanonhoitajaa osottamaan hänet heti huoneeseensa,
saadakseen vähän peseytyä.
Kolmannen kerroksen puistonpuoleinen ja vierassalin viereinen kamari
oli aina ollut hänen hallussaan niinä kertoina kun hän oli Valtialassa
käynyt.
Hänen huoneensa vieressä oli kirjasto ja sen takana, pihan puolella,
Martin käytettävänä ollut huone.
Kartanonhoitaja seurasi Vallea iloisena ja tyytyväisenä kamarin ovelle
asti. Siinä hän pysähtyi ja pyysi Vallea sitten alas konttoriin,
antaakseen selostuksen asiain tilasta kartanossa.
Valle kyseli yhtä ja toista mitä hänen mieleensä juolahti, ja päästi
sitten hoitajan poistumaan.
Vasta nyt, yksin jäätyään, tunsi Valle vähän kokoontuvansa tästä menon
ja tapahtumain vauhdista.
Hän katseli ympärilleen.
Yhtä ja toista hän muisti tästä huoneesta. Samallainen oli kuin
ennenkin. Avara ja vähän kolkon näköinen hänen mielestään.
Oli tämäkin nyt sattuma, joka hänet yhtäkkiä tänne heitti!
Sitten muisti hän suloisen matkatoverinsa, joka siten pääsi livahtamaan
tipotiehensä.
Häntä harmitti kovasti.
On aivan suotta noudattaa tuollaisia typeriä soveliaisuustapoja.
Mihinkä ne vievät? Mihinkäpä typeryys muuhun kuin typeryyteen!
Salista kuului raskaita askeleita.
No, onpa se nyt kiireinen! Joko nyt tulee hakemaan!
Ovi aukeni hiljaa ja arkaillen, mutta sen sijaan kyllä koko
leveydeltään, ja sentään sen täytti tulijan iso, leveäharteinen vartalo.
Valle rypisti ensin kulmiaan, mutta kohta hänen ilmeensä kirkastuivat.
Iloisesti hän huusi hyvän päivän vanhalle tuttavalle, joka hitaasti,
kömpelösti ja arkaillen taivalsi yli kynnyksen, sivellen nolona pitkää
harmahtavaa tukkaa, lakittomassa päässään.
— No, eipä nyt — vai Rontus-Kalle! Päivää, päivää! Teitpä hyvin
kun tulit tervehtimään näin heti, sanoi Valle, tervehtien Kallea
ystävällisesti.
Rontus-Kalle oli ikänsä ollut Vallen isän palveluksessa ja siirtynyt
kuten muukin perhe Valtialaan.
Kalle ei ollut mikään vikkelä-ajatuksinen viiripää. Ajatteleminen
yleensä ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Se työ kävi kovin hitaasti,
eikä siitä sittenkään tahtonut sen valmiimpaa tulla. Jotkut pitivät
häntä vähän pehmeämielisenäkin. Mutta hän oli hyväsydäminen ja rehti
kuin kulta.
Lapsista oli Kalle aina pitänyt kovin paljon, mutta erikoisesti oli
hän aina ollut ihastunut Valleen. Jo siitä asti kun Valle taapertamaan
pääsi, oli hän kulkenut, Kallea kädestä pitäen, uskollisena Kallen
seuralaisena ympäri taloa. Ja aina pahan paikan sattuessa oli Kalle
siepannut poikasen roteville käsivarsilleen. Kymmeniä kertoja oli Valle
soutanut Rontus-Kallen jaloilla iltapuhteilla ja muina loma-aikoina,
Kallen maatessa selällään pirtin lattialla tai sängyssä.
Heidän välilleen oli muodostunut erikoinen, läheinen ja lämmin suhde.
Jos isä ja äiti mihin menivät, niin Rontus-Kallen huostaan jätettiin
poikanen. Ja silloin oli hän turvassa. Rontus-Kalle suojeli poikasta
kuin silmäteräänsä.
Silloin, kun poika lähetettiin kouluun, tuli Kallelle ikävä. Hän meni
yksinäisyyteen tallin parvelle ja itki. Sieltä hänet Vallen isä vihdoin
löysi ja toi sisälle.
Sittemminkin oli kova kohtalo uudestaan ja uudestaan erottanut nämä
ystävykset. Viime aikoina melkein kokonaan.
Harvoin Valle enään muistikaan entistä karhumaista leikkitoveriaan.
Niin oli elämän pyörre hänet vieroittanut.
Rontus-Kalle puolestaan ei koskaan unohtanut pikku suosikkiaan,
jommoinen Valle hänen mielestään yhä vieläkin oli.
Mutta Rontus-Kallelle se olikin helpompaa. Hänellä oli niin tuiki
harvoja muistettavia.
Valle ohjasi vanhan ystävänsä, ystävällisesti kädestä pitämällä,
istumaan ja alkoi hänen kanssaan kotoisen, entistapaisen juttuamisensa.
Kallen silmistä loisti ilo.
Kysyttyään miksi ei Kalle ollut pihamaalla vastassa, sai hän vaivalla
puserretuksi ilmoille Kallen mielipiteen.
Hän ei ollut tahtonut tavata toisten joukossa. Hän tahtoi tavata nyt
ensikerran yksin — ainoastaan he molemmat, kahdenkesken —
Vallelle tuli jotakin sumeata silmäkuoppaan.
Ajatella — sellaista lapsellisen viatonta kiintymystä, melkein
äidillistä hellyyttä!
Ja hän, Valle! Mitä hän oli tehnyt? Oli melkein unohtanut. Ei muistanut
edes sen vertaa, että olisi tuonut vanhalle leikkitoverilleen pienen
lahjan. Minkä tahansa!
Kuinka sellainen olisi ihastuttanutkaan tuota herttaista ihmistä!
Valle nousi hitaasti, ja meni akkunan luo katselemaan puistokäytäville.
Mutta hän voisi vielä korjata asian. Hän voisi konttorista soitella
kaupunkiin ja tilata jotakin. Rahaa ei Kallelle voinut antaa.
Sellaisella välineellä ei ollut Kallelle mitään merkitystä, sen hän
tiesi ennestään.
Kalle istui ja hypisteli saamattomana kuluneitten saappaittensa varsia,
tietämättä pitäisikö lähteä tai istua alallaan.
Tästä sai Valle äkillisen päähänpiston. Hän tilaisi Kallelle oikein
komeat juhlasaappaat. Tukevat ja pitkävartiset. Sen hän tekisi.
Samalla hän soittaisi myöskin maalarille, koska kartanonhoitaja oli
arvellut, että sää pysyisi muuttumattomana vielä jonkun aikaa.
Helilä oli ehkä myös ollut Reginan-päivillä, ja voisi ehkä kertoa
sieltä jotakin. Kyllä kai Regina, ainakin muodon vuoksi, oli jotakin
sanonut hänestä! Tai oliko ehkä kokonaan vaiennut?
Rontus-Kalle yskäsi vähän, herättääkseen huomiota.
Valle katsoi nopeasti kelloaan, kuin peittääkseen jotakin, jota ei
olisi saanut huomata. Sitten pyyhkäsi hän kevyesti otsaansa, ikäänkuin
ajatuksen jäljet olisivat, kentiesi, siinäkin näkyneet.
Vai niin! Hän seisoi taas akkunassa ja ajatteli Reginaa. Omituista!
Mikähän se tuolla käytävällä, puitten lomitse vilahteli?
Aurinko heitti vinosti viimeisiä säteitään puiston nurmikoille ja
teille.
Siellä vilahteli vaalea leninki, nopeasti hypähdellen sinne tänne.
Oikein! Nyt hän näki. Solakka, pehmeäpiirteinen ja sulavaliikkeinen
nainen kirmasi siellä vallattomasti talon Vahtikoiran kanssa.
Aukinainen, viljava tukka hehkui tummalle kullalle auringon säteitten
kimmellyksessä, ja hulmuavat helmat kietoutuivat toisinaan kiinteästi
ihoon asti, antaen miellyttävän aavistuksen pehmeitten ja joustavien
muotojen ääriviivoista.
Valle tunsi ihastuksensa ja mielenkiintonsa kohoavan nopeasti.
— Kuka tuo on? kysyi hän intoilevalla äänellä, irrottamatta silmiään
hyppelehtivästä naisesta.
Rontus-Kalle nousi tavallista nopeammin katsomaan, mielissään, että tuo
tuskallinen äänettömyys vihdoinkin loppui.
— Tuoko valkoinen hirvi, vai — kysyi hän, leveästi hymyillen.
— Mikä? kysyi Valle tiukasti, vilkaisten Kallea.
— Hirvihän se, tuo — yritti Kalle hitaasti ja arasti.
Samassa katosi nainen pensaitten taakse.
Valle vilkaisi vielä Kallea, selvä epäilyksen ilme katseessaan. Hänen
ystävänsä oli nähtävästi tullut yhä yksinkertaisemmaksi vuosien
kuluessa.
Hän lupasi käydä vielä illalla Kallea tervehtimässä väen puolella. Nyt
hänellä oli asioita kartanonhoitajan kanssa, ja oli mentävä konttoriin.
Kalle loisti tyytyväisyydestä ja onnesta kun he yhdessä astelivat
leveitä portaita alas alikertaan.
Valle oli kokolailla tyytymätön itseensä.
Hän teki sen johtopäätöksen, että Seurahuoneen päivällisten jälkeen
naiset ylipäänsä olivat alkaneet olla vallan liiallisella tavalla hänen
huomionsa esineinä.
Tuntui kuin Regina olisi loihtinut häneen salaista taikaa.