Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin
neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen,
holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran
eteishallin keskessä.
Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen
arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin
halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana
roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä
ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa.
Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi
maalattua puusohvaa.
Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja
kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja
tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone,
josta johti pieni ovi salaportaaseen.
Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty
kaksi kerrosta lisää.
Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt
olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että
pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.
Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät
portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali-
ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras
päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli
metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia.
Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin
alhaalla.
Kolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.
Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa
kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja
muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.
Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja
kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat
aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille
jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin
kilometrin päähän kartanosta.
Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai
alkunsa rakennuksen päätypuolelta.
Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin
huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.
Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat
täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.
Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli
antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse
käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle
ihmetystä herättävä ilmiö.
Mitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?
Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat
nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.
Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet
tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa,
kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa,
ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran
makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.
Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan
miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!
Ja miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?
Kuriositeetin vuoksiko?
Tuskin vaan.
Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun
jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon
ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein
turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä.
Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt.
Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.
Ja vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.
Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan
tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi
näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.
Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa
aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen
olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.
Parempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.
Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen
varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.
Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä,
ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy,
koristamaan seinää ja peittämään ovea.
Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä
useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut
huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin
kun he kartanossa vierailivat.
Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa,
mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa,
joka kuitenkin oli hänen omansa.
Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen
aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin
leimaamassa kartanossa.
Uusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.
Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan
keskuuteen.
Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan
olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin
rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.
Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin
taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia
salamoitakin.
Useat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.
Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi,
ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut
luopumaan tiloistaan ilman arveluja.
Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin
sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia
virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien"
aikojen korkeudessa.
Nämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää.
Niiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin
käsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan
vaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja
kaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.
Tällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja
heittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan,
kalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan
kuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan
kallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset,
kymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.
Menestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä,
aluksi hyvinkin vieraat olot.
Varsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos
yksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.
Mutta minkäpä sille! Kun se oli olemassa, niin asuttava siinä oli.
Talonpoikaisperhe alkoi vähitellen kotiutua loistavassa ympäristössään.
Ellei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki
olisi käynyt erinomaisesti.
Ja tämä syy oli Valle! Hänen ainoa poikansa ja perillisensä.
Ukko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia
eikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi
kunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa.
Hän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen
mieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka
asuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta
kaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.
Ja Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei
ensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan
aatelisen loistokartanon.
— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin
joskus puhuessaan Valtialan tilasta.
Mikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja
perinnäisestä maaperästään.
Syy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa
olivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen
määrän virikettä ja ravintoa.
Hän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä
taiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä
kotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon
seurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet
isän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa
valveutumiselle.
Tätä asiain tilaa on pidettävä yhtenä tekijänä Vallen kehityksessä.
Ilman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana
sen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille
luonteessaan.
Hän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja
panna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa
ihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia
kirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan
mielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen
elämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata
viljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.
Valle ei ollut käytännöllisen toiminnan mies.