Vallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka
kumarsi hänelle ystävällisesti.
Kartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta
ilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin
neuvottelemaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi Valle ja meni kättelemään miestä.
Miehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan
isäntänsä kättä.
No, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun
entinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.
Kusti hymyili hyväntahtoisesti.
— Olenhan minä — sanoi hän pehmeästi.
Valle tarkasteli Kustia lähemmin.
He olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin
reipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.
— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei
kohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.
Kusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta
nuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle
onneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan
alustalaisiin.
Vielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein
poika, reipas ja notkea. Ja nyt!
Kyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut
naimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin,
joka oli tyttö, viedään huomenna ristille.
Valle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai
surullista.
Hän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä
kovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.
Hän kääntyi konttoripöydän luo.
— Mikä tyttösen nimeksi pannaan? koetti hän kysyä iloisella äänellä.
— Laila, kuului kuivasti oven suusta.
Valle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen
ristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta.
Sitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen
kuoreen.
— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan
kuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo
on.
Valle nousi ja kääntyi Kustiin.
— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen
kuoren Kustille.
Epäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei
hän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään
sanonut.
— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen
morsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin
suinkin.
Kustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän
sanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.
Mitä mahtoi hän miettiä?
— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti
yksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.
— Näkemiin sitten vaan, sanoi Valle tuttavallisesti. Siellä tavataan.
Mies painoi lakin päähänsä ja lähti.
Kysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä
pöydän ääreen.
Kartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten
muodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.
— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa
hänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä
luottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman
ulkopuolelle, ajatteli Valle.
— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi
kartanonhoitaja.
Valle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan
äänessä antamansa lahjan johdosta.
— Jokainen taistelee etujensa puolesta, sanoi hän lyhyesti.
Kartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian
nykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin
kuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.
Hämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen
hylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.
Tästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden
vuoksi.
Valle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen
maalarille.
Nyt hän oli valmis kuuntelemaan kartanonhoitajan selostusta.
Kartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina
kartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän
täsmällistä ja asiallista esitystä.
Hän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman
tiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta,
jolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään
lievitysmahdollisuuksia.
Toisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului
aluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin
johtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi
korvattava aluskunnalle.
Tarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista
paikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja
sen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta
puolellaan.
Samaa mieltä sanoi kartanonhoitaja juristien olevan.
Mitä olisi tehtävä?
Valle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että
heillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin
tavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas
syntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla
enemmän haittaa kuin koko tiejutusta.
— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut,
sanoi kartanonhoitaja.
— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja
kunnossapitotyöt? kysyi Valle.
Sitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa
määrättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.
Vallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta
kartanonhoitaja oli eri mieltä.
Keskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään
jotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään
valta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen
ollut mahdotonta.
— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti
kartanonhoitaja.
— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan,
sanoi Valle vakavasti.
Tehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain
hyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka
isävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.
Sitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti
summa, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän
saisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan
rettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen
olisi pakko myydä koko harmin kapine.
Kartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen
kantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä
isännän väliintulon tähden.
Tämähän oli paha paikka. Tästähän voi muodostua kabinetti-kysymys.
Valle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa
vyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.
Ne asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein
rinnus-otteen vaikutuksen.
Samassa soi telefooni.
Valle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat,
punaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna
heti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään
ylihuomen-aamulla.
Sitten soitti hän Helilälle.
Tämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden
neliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot.
Viisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen
aamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.
Kartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja
lyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.
Hän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän
muodostaisi menettelynsä?
Valle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella
kartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.
Sukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui
sydämestään, että oli tänne tullutkaan.
— Minun asemani käy sitten mahdottomaksi, mutisi kartanonhoitaja.
— Ja minun, ajatteli Valle.
Hän rupesi kävelemään ja miettimään.
Näkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman
jommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista
välimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla
jokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.
Hän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm!
Täällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja
rauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.
Nyt kai Heliläkin jo hommasi lähtöään.
Ja Regina!
Eihän hän muistanutkaan kysyä mitään Helomaan kesteistä!
Kiivaalla liikkeellä kääntyi Valle akkunasta. Taas akkuna ja Regina!
Hän otti hermostuneesti sikaarin kotelostaan ja rupesi sitä
sytyttelemään.
Tuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava
maanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi
vuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan
mokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!
Ovatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä
mitään pelastusta?
Miksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja
vaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty
selvittämään.
Valle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin
keskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii
pelastuksen.
Kartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen
hän älysi selvästi.
Entä hänen oma suhteensa!
No, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla
paikkakunnallakaan.
Näistä ajatusyhtymistä ehkä syntyy jotakin.
Yhtäkkiä hänen mielensä kirkastui.
— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän
niin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.
Kartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti
vastenmielisesti Vallen perässä konttorista.
X
Huolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä
paljosta tupakansavusta.
Penkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti
keskustelevia miehiä.
Kiivaimmat seisoivat keskilattialla, puhuen ja huitoen käsillään.
Maantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta
kuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat
palvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se
jännitti kovasti.
Lavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon
parikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys,
mutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko
työtätekevää luokkaa.
Nuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja
laskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät
tukahutettua naurua nurkassaan.
Puolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä
penkkirivistä.
Mitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt
mies, eikä ole minkäänlaista virkaa.
Kirjoittelee vaan sanomalehtiin! Näin suuren kartanon isäntä! On sekin.
Tulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä
komennella!
Puhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä
rohkeammiksi.
Joku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse
itsensä.
Joku nuorukaisista ehdotti, että hankitaan hanuri ja ruvetaan
tanssimaan.
Mistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät
uusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.
Pää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta
osaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja
odotti mitä tuleman piti.
Kustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa
leikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta
noustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan
entisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.
Häntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti
kävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä
mieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.
Häntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa
tähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se
tulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat
hänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.
Nämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei
hän mitään havainnut pirtin melusta.
Hän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli
työntää hänet suinpäin lattiaan.
Hän katsoi ympärilleen.
Tiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut
rajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen
kylkeään ja olkaansa.
Keskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi
suurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.
Se oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli
kyydinnyt Vallen asemalta.
Kuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta,
kaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten
tämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt
putoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen
sitä jänikseksi.
Tällöin oli Rontus-Kalle noussut.
— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset
hansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei
osannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.
Tässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin
kädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.
— No, saikos porttipoika juomarahaa? kysyi joku joukosta.
— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa,
virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen,
niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle
ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun
pohjalta.
— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.
Mutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.
— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.
— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa
seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan
meidän hieno isäntämme.
Samassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.
Pirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.
Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin
ilman puutteessa.
Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella
rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.
Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut
mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille
tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.
Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja
kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.
Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen
paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.
Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä
äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia
kertoja nimeltä.
Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen
käsivarret alas taakkoineen.
Hirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata
miestä.
Mutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.
Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan.
Mutta yhä painuivat käsivarret.
Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja
käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.
Mutta vielä oli hätä yhtä suuri.
Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla
voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.
Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla,
entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.
Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän,
kauhistuneen katseen.
Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän
eleen.
Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi
raskaasti seisaalleen.
Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan
lähimmälle tuolille.
Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin
ison lapsen peräpenkille istumaan.
— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli
Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla
sinun luoksesi nyt illalla.
— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään
kuskiin päin, katsomatta häneen.
— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle
hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.
Kukaan ei vastannut mitään.
— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja
kysymystään kuskille.
Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi
voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka
oli kokonaan hänen.
Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi
kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden
rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis
selittämään.
Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään
tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin
oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä
asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan.
Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta
niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon
lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.
Näin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.
Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut
leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen
tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä
suuttui.
Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla
puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.
— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin
en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta,
keskeytti Valle.
— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan
tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia
ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti
parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä
osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin
me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla
aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa
meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi
raueta.
Vallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen
itsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.
Iloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat
pilkallisesti kuskiin.
— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt
niin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti
rauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen,
niin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni
ole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus
voisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut
mahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja
tallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.
Sitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan
kuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle
päästökirjan tältä päivältä.
Häpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä
asiasta mitään.
Sitten käytiin käsiksi kokouksen aiheeseen.
Kusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja
rauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.
Kustin lopetettua valittiin kokoukselle puheenjohtaja ja sihteeri.
Valle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden.
Ja niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet
tästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet
ajatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli
johtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.
Koska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri
tulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava
väitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja
rettelöimistä.
Kenen puolelta olivat välikirjat tehdyt?
Tietysti kartanon puolelta.
Syyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä
alustalaisissa.
Vaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi
eivät olleet paremmin valvoneet etujaan.
Nyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen
ymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi
sallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.
Valle katseli koko ajan puhuessaan ympärilleen, alustalaisiaan silmiin.
Hän oli erittäin huvitettu puheensa vaikutuksesta.
Ensin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain
välähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen
kuvastuvan kaikkialla.
Ei kukaan oikein ymmärtänyt Vallea. Hänhän puhui itseään vastaan!
Hän puhui kauniisti ja sulavasti, mutta mikähän siitä lopuksi tulee.
Mitä hän oikein mahtoi tarkottaa?
Valle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti
lattiaan.
Valle jatkoi taas.
Hän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että
sivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös
Valtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä
Valtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa
ehto.
Sitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota
kartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan
puolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen
alustalaisten kaikessa toiminnassa.
Nyt oli sattunut hankaus.
Mutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä
vakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu,
vaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen
laillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan
velvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei
luonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.
Kartano puolestaan siis suostuu tehtyihin vaatimuksiin.
Hämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin
helposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja
miksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?
Vaikka olihan siinä paljon opittavaa ja kaunista se oli kuunnella.
Kaikellaisia mietteitä pyöri miesten päässä.
Mutta ne haihtuivat pian yleiseen iloon ja tyytyväisyyteen.
Kusti hypähti paikaltaan kiittämään isäntää sopivin sanoin.
Kartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki
ymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.
Kokous päättyi ja pöytäkirja luvattiin huomenna allekirjoittaa.
Vallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja
kaski palvelustytöt keittämään kahvia.
— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle,
pudistaessaan kartanonhoitajan kättä.
Nyt tuli Kustikin, reippaana ja iloisena, kiittämään Vallea
kumminlahjasta.
Ei mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä
tunteittensa mukaisesti.
Rontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta
saamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys
valtasi hänet kokonaan.
Iloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä,
kuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.
— Nyt mennään minun luokseni, sanoi Kalle isällisesti.
Kaikki hymyilivät iloisesti kun nämä ystävykset poistuivat pirtistä.