Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla,
loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon
päärakennuksen punainen tiilikatto.
Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle,
jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.
Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä
pitkä puistotie Valtialaan.
Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja
aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie
siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten
kolmion toiset sivut.
Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka,
jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti
käyden tuskin viittä minuuttia.
* * * * *
Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä,
ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei
tuntenut.
Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut
menevänsä jalkaisin oikotietä.
Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat
Valtialan viljelysmaat.
Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta
nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät
arvokkaan vaikutuksen.
Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua
hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi
kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä
aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.
Valle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli
nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin
tenhoisan vaikutuksen?
Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten
tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon
heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin
sieltä, täältä.
Maalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!
Kuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.
Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti
soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.
Tuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!
Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen
piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.
Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset
noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan
tuskastui.
Kuski vain hymyili portilla.
Herralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.
Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes
ajaa osannut.
Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta
siitä oli niin pitkä aika.
Mikä nyt!?
Hevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.
Valle piteli kiinni vaunujen laidoista.
— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.
Kuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.
— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.
— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti
ympärilleen.
— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän
varmana.
Vihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.
Kartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.