IV

Seuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa

herättämään.

Vanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä

kanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä

äkillisestä matkasta.

Valle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain

aamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.

Eihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa

koskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!

Kaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä

tässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä

nyt sentään hyvin harvinaista.

Ja eiköhän tuo matka ollut itse asiassa aivan tarpeetonkin.

Mitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei

tarvitsisikaan lähteä.

Hän soitti, ja pääsi perille melkein heti.

Ei! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt

kaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli

joku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään

ajopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.

Valle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan

hyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut

olla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön

Reginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.

Kun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain

käänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!

Ei! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän

koomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.

Leikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo

tänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei

hän lähtisi.

Hän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi

kahvinsa ja lähti.

Heittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika

rattoisaltakin tämä vaihtelu.

Ja minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko

yöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden!

Raikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää

tuoksua.

Olipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät

kauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!

Valle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta,

säälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.

Tämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä

ilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla

patsaan ympärillä.

Vallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen

ystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He

valvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä

aikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta

silloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.

Ja siinä olisi kuolematon pila-juttu taas valmiina.

Sellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen

ystävänsä.

Valle tunsi heidät.

Pilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille

tuulelle.

"Valtakunta hevosesta".

V

Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes

huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.

Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!

Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.

Mistähän se johtui?

Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt,

irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.

Tämähän oli erikoisen miellyttävää.

Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä

tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui

sangen hauskasti edestakaisin.

Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen

tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin

kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta

ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne

oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.

Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö

arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!

Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta,

luotettavammalta.

Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan

Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.

* * * * *

Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot!

Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä

saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!

Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!

Niin — mitä hän yritäkään ajatella?

Mitä lie ollut — tarpeetonta!

Kuinka oikeassa Gogol olikaan!

Matkustaessa saavat aivot levähtää.

Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli,

halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi

piletin kohteliaasti takaisin ja meni.

Kenenkähän luo se nyt meni?

Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja

muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.

Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän

kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä

Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?

Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle

jonkun ystävällisen sanan.

Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla

tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy

kiintyneen kirjaansa.

Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.

Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin,

mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi

häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo

kokonaan herännyt.

Harvinaisen miellyttävä olento!

Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti

voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti

kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat

aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä.

Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen

pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen,

ruusuisine lehtineen.

Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.

Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea

silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan

toisaalle.

Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli

naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä

ennustava väre.

Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja

syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo

naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi

vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön

sävy.

Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen

huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa

maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.

Mitähän hän mahtoi lukea?

Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.

Pitääpä varoa.

Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.

Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo

lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin

Kajasvuon romaaneista.

Siis suomalainen neitonen!

Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.

Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.

Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä

sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.

Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.

Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin

edullisesti.

Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan

nähnyt noin sopusuhtaista naista?

No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja

liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi

jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa

vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.

Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar.

Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko

kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi

säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota

kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset

melkein mielenkiinnottomiksi.

Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!

Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua,

kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja

sopivaisuuden.

Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.

Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä

jonkun verran.

Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän

ollut soveliasta noin tuijotella.

Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama

naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että

hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.

Mikä ihme häntä nauratti?

— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle

tuskastuneena.

Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen

mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan

tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista

löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa

muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin!

Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.

Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen —

tai ehkä romaaninsa tapahtumille.

Olipa nyt mitä olikin!

Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin

tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta

ihania syyskesän maisemia.

Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan

akkunaverhoon.

— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä

samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.

Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.

Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin

avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen

punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa

hyllylle ja poistui osastosta.

No, nyt hän ei toki hymyillyt!

Valle oli tyytyväinen.

Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.

Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle

puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla,

nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.

Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.

Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla,

suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui

somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli

virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.

Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä

suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.

Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.

Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli

kiirehtiä junaan.

Se oli Vallelle mieluista.

Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen,

jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat

neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!

Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei

hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän

silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä

kaikki.

Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille —

vinottain Valleen — mutta selin.

Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!

Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli

vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi

siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten

Valle tuota kauppasaksaa vihasi.

Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella,

jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt

kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.

Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin

suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.

Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen,

mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.

Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka

voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin

joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska

tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että

hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.

Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.

Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä.

Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät

etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.

Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi

ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä,

epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.

Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin

jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin

poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli

yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan.

Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet

nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä

kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä

korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui

vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti

eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa

lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon.

Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen

ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka

kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.

Valle heräsi.

Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen

istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.

Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi

häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.

Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli

harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!

Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.

Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka

miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa

vaunun vastaiselle puolelle.

Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka

samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.

Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän

tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois

pilettinsä.

Minnekähän tuo neitonen matkusti?

On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen

orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on

monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!

Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.

Jumala tiesi minne matkustaa!

— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.

Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies,

ja sekotti sen homman.

Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa!

— Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän

olikin vallan eri asia, se.

Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.

Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman

läheisyyden.

Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa

junailijan asemalla.

Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen

neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.

Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi

poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin,

että ihan suututti.

Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!

Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen

täyteiselle asemasillalle.

Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut

oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.

Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti

katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta

vieläkös!

Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi

tyytymättömänä ympäri.

No, niin!

Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri,

pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin

harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata

monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella

junailijaa.

Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa

keskisillalla, että asialliset näkisivät!

Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään

junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa,

kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi

kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.

Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!

Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon

ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.

Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa!

Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei

näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.

Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.

Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava

sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.

Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa

matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?

Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille

ilvehtijöille!

Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja

matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden

käänteessä!

Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.

Valkoinen hirvi · 第 9 / 33 题