Seuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa
herättämään.
Vanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä
kanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä
äkillisestä matkasta.
Valle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain
aamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.
Eihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa
koskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!
Kaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä
tässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä
nyt sentään hyvin harvinaista.
Ja eiköhän tuo matka ollut itse asiassa aivan tarpeetonkin.
Mitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei
tarvitsisikaan lähteä.
Hän soitti, ja pääsi perille melkein heti.
Ei! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt
kaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli
joku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään
ajopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.
Valle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan
hyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut
olla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön
Reginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.
Kun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain
käänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!
Ei! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän
koomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.
Leikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo
tänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei
hän lähtisi.
Hän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi
kahvinsa ja lähti.
Heittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika
rattoisaltakin tämä vaihtelu.
Ja minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko
yöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden!
Raikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää
tuoksua.
Olipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät
kauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!
Valle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta,
säälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.
Tämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä
ilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla
patsaan ympärillä.
Vallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen
ystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He
valvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä
aikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta
silloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.
Ja siinä olisi kuolematon pila-juttu taas valmiina.
Sellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen
ystävänsä.
Valle tunsi heidät.
Pilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille
tuulelle.
"Valtakunta hevosesta".
V
Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes
huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.
Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!
Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.
Mistähän se johtui?
Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt,
irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.
Tämähän oli erikoisen miellyttävää.
Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä
tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui
sangen hauskasti edestakaisin.
Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen
tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin
kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta
ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne
oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.
Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö
arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!
Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta,
luotettavammalta.
Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan
Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.
* * * * *
Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot!
Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä
saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!
Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!
Niin — mitä hän yritäkään ajatella?
Mitä lie ollut — tarpeetonta!
Kuinka oikeassa Gogol olikaan!
Matkustaessa saavat aivot levähtää.
Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli,
halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi
piletin kohteliaasti takaisin ja meni.
Kenenkähän luo se nyt meni?
Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja
muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.
Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän
kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä
Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?
Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle
jonkun ystävällisen sanan.
Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla
tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy
kiintyneen kirjaansa.
Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.
Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin,
mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi
häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo
kokonaan herännyt.
Harvinaisen miellyttävä olento!
Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti
voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti
kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat
aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä.
Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen
pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen,
ruusuisine lehtineen.
Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.
Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea
silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan
toisaalle.
Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli
naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä
ennustava väre.
Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja
syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo
naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi
vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön
sävy.
Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen
huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa
maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.
Mitähän hän mahtoi lukea?
Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.
Pitääpä varoa.
Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.
Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo
lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin
Kajasvuon romaaneista.
Siis suomalainen neitonen!
Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.
Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.
Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä
sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.
Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.
Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin
edullisesti.
Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan
nähnyt noin sopusuhtaista naista?
No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja
liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi
jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa
vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.
Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar.
Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko
kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi
säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota
kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset
melkein mielenkiinnottomiksi.
Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!
Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua,
kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja
sopivaisuuden.
Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.
Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä
jonkun verran.
Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän
ollut soveliasta noin tuijotella.
Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama
naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että
hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.
Mikä ihme häntä nauratti?
— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle
tuskastuneena.
Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen
mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan
tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista
löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa
muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin!
Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.
Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen —
tai ehkä romaaninsa tapahtumille.
Olipa nyt mitä olikin!
Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin
tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta
ihania syyskesän maisemia.
Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan
akkunaverhoon.
— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä
samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.
Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.
Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin
avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen
punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa
hyllylle ja poistui osastosta.
No, nyt hän ei toki hymyillyt!
Valle oli tyytyväinen.
Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.
Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle
puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla,
nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.
Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.
Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla,
suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui
somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli
virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.
Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä
suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.
Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.
Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli
kiirehtiä junaan.
Se oli Vallelle mieluista.
Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen,
jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat
neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!
Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei
hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän
silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä
kaikki.
Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille —
vinottain Valleen — mutta selin.
Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!
Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli
vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi
siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten
Valle tuota kauppasaksaa vihasi.
Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella,
jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt
kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.
Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin
suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.
Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen,
mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.
Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka
voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin
joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska
tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että
hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.
Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.
Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä.
Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät
etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.
Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi
ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä,
epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.
Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin
jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin
poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli
yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan.
Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet
nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä
kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä
korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui
vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti
eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa
lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon.
Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen
ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka
kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.
Valle heräsi.
Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen
istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.
Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi
häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.
Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli
harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!
Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.
Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka
miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa
vaunun vastaiselle puolelle.
Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka
samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.
Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän
tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois
pilettinsä.
Minnekähän tuo neitonen matkusti?
On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen
orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on
monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!
Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.
Jumala tiesi minne matkustaa!
— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.
Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies,
ja sekotti sen homman.
Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa!
— Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän
olikin vallan eri asia, se.
Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.
Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman
läheisyyden.
Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa
junailijan asemalla.
Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen
neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.
Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi
poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin,
että ihan suututti.
Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!
Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen
täyteiselle asemasillalle.
Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut
oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.
Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti
katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta
vieläkös!
Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi
tyytymättömänä ympäri.
No, niin!
Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri,
pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin
harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata
monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella
junailijaa.
Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa
keskisillalla, että asialliset näkisivät!
Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään
junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa,
kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi
kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.
Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!
Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon
ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.
Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa!
Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei
näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.
Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.
Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava
sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.
Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa
matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?
Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille
ilvehtijöille!
Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja
matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden
käänteessä!
Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.