Kaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista
virtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.
Tämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen
suurkaupungin leima!
Edustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä
eniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen
keskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.
Mutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat
jätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin
olleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit
olkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen
vierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.
Kansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki
kulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.
Vierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta
keskipuiston vilinään.
Vieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta
joukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.
Tuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia
hyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen
tekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.
Mutta läheisempiäkin tuttavia hän tapasi silloin tällöin.
Tuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös
mukana Helomaan päivällisillä.
Valle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta
sivukadulle.
Miksi hän niin teki?
Siitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen
toimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.
Tuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa
kulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin
sivumennen ja katkaisevan lyhyesti.
Kuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava
katsoi häntä hyvin ihmettelevänä.
Mahtoikohan hän ihmetellä sitä kadun ylimenoa?
Yhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä
ollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.
— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli
Valle.
Kyllä kai ne peijakkaat sen Reginan päivän muistavat!
Tästähän voi syntyä minkälaisia arveluita tahansa!
No, ehkei sentään! Kaikkia vielä!
Tuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri?
Onpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan
päivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti
liikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän,
tilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.
Valle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin
soveliaisuus salli.
— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle,
sivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.
Varottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen
tielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja
suosittua kahvilaa kohti.
Paras oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin
katseltavana!
* * * * *
Kahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö
alkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.
Eihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä
kotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.
Valle tilasi itselleen kevyen illallisen ja sanomalehden.
Täällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana.
Täällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli
synnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti,
kuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja
jossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus
häiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä
melunpitämistarkotuksella.
Nyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi
huumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia
jälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi
Reginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.
Valle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja
huomenaamuisessa matkassaan.
Mutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei
voinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä
sanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin
vahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja
tavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän
mestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen —
ja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.
Hän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee
saloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.
He väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä
on maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä
itse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen
sanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.
Jos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin
äänin muutamaksi päiväksi?
Mitenkähän se olisi?
Valle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan
viereistä akkunaa.
Mutta mikä silloin olisi syynä, ettei hän mennyt Reginan päiville?
Tämähän oli ainoa puolustus ainakin Akulle ja Reginalle.
— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä
kai he jo ovat soitelleet.
Mutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta.
Viinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu
kiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta
sielustaan.
Regina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä
osannut itseään paremmin hillitä.
Nimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää.
Mutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt
Vallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.
Nyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan
sellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.
Valle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava
istua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?
Ehkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet
pois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.
Ja hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä
kohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin
joku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.
Miksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on
selkoseljällään!
Valle pyyhki hikeä otsaltaan ja joi sitruunavettä hermostuneella
liikkeellä.
Kyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille
tilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.
Näin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan.
Sillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja
seuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna,
tuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan
pitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä
unohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea
tapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.
Ei tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava!
Hänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen
tapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua
oli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.
Oikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi
tuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan
jälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän
on silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla
enään vereslihalla.
— Terve, terve, kuului yhtäkkiä hänen sivultaan.
Vähän hätkähtäen käänsi Valle katseensa akkunasta tervehtimään.
Musiikki-mies, jonka hän oli äsken tavannut ulkona, seisoi hänen
edessään.
— Piipahdin sisään ajan kuluksi, sanoi tulija. Saako istua pöytään?
Eihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli
ollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai
oli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut.
Olihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.
— No, veli ei ole Reginan päivillä? tokaisi Urpola istuessaan.
Siinä se nyt tuli!
Onneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään
tilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen
verran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.
Valle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli
perusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.
Tilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen
jonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen
ajatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin
kotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —
— No? kuului Urpolan ääni. Miksi et ole Helomaalla?
Valle hymyili ja otti sikaarin.
— Entä veli itse, kysyi Valle kartellen.
— Sillä jutulla ovat omat syynsä, nauroi Urpola.
Sitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä
laulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa
kunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi
oli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.
— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän
selityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!
— Minä itse en ole kunnossa, hymähti Valle.
Urpola hymyili.
— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän
syrjäkatseella.
Tässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta
onneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.
Toinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei
ilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta
hän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat,
eikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty.
Varsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat
hänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo
ehtinyt eroamaan avioliitostaan.
Kajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut
mukana Seurahuoneen päivällisillä.
Toinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi
päättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä
sentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu
seurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia
hänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli
pieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan
tarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana
onnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois
liikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa
hän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan
oikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen
pöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat,
ettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat
joskus erinomaisena ilonaiheena.
Kajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä,
nähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.
Näitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta.
Hän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti
alunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei
niistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.
Jonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui
vaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli
toivonutkin.
Mutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja
itsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa
toimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti
silitettyä nimeään.
— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja
katsoi kiusoittelevasti Lempiötä.
Lempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä
apua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla
avuksi.
— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua
välinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien
hakkaileminen kovin muodissa.
Valle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se
tavallista Lempiön kerskailemista?
Hän kuunteli jännityksellä Urpolan kyselyjä ja Lempiön vastauksia.
Ei! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän
lörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.
Mutta kuitenkin! Nyt oli johduttu liikkumaan kovin liukkailla poluilla.
Ja Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan,
hyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon
kyynärpäitä.
Nopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä
oli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi
kirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.
Vai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet.
Valleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.
Damokleen miekka heilui hänen päänsä päällä.
Eiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön
rouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta
ja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se
sitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.
Vallella oli kovin kuuma. Hän tilasi lisää jäätä.
Mutta se vasta oli varomaton temppu.
Hiiriparan pieninkin liike herättää heti ahdistajansa huomion.
Kajasvuo kohotti lasinsa ja katsoi Vallea ilakoivasti.
Valle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin
hänelle, mutta ei ehtinyt.
— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä
pää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina
omia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen
lasiaan koholla.
Nyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon
vähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan
ymmärtämään.
Mutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon
päin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä
edelleen siellä päin.
Mutta Kajasvuo yhä vaan hymyili Vallelle, ja tirkisteli merkitsevästi.
— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja
kohotti lasin huulilleen.
— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti,
rypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä
ainoastaan kotoisia aiheitaan.
Tämä väistö oli ratkaiseva.
Toiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi
tarjottuun aiheeseen.
Keskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon
kokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu
pitkiin aikoihin pohdittukaan.
Saatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana
työntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki
parhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi,
että pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.
Eihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta
nauttivat.
Mutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian
loppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän
lopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.
Hiljalleen keskustelu alkoi raueta.
Nyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa
vilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.
— Tiedättekö mitä, sanoi Valle äkkiä. Minä matkustan huomenna maalle.
Tämä yllätys tehosi. Sen Valle tiesi.
Iloinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla.
— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä
vältetään suurempi vaara.
— Ei suinkaan veli yksin matkusta, myhäili Kajasvuo sikaarinsa takaa.
Nyt oli parasta tehdä koko käänne.
Valle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen
jonkun aikaa.
Mutta sitten puhkesi raju-ilma!
Valle Valtiala maalle!
Ikuinen helsinkiläinen säkkipimeille karjakujille!
Oi, oi, sitä ryöppyä!
Mutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä
sutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.
Tämähän oli hyvä juttu!
Tällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään
mahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.
Ja tätä iloa kesti onnellisesti poislähtöön asti.
Hilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista
nautinnoista, lähti seurue kotiinsa.
Kadulla erotessa myhäili Kajasvuo omituisesti Vallelle.
— Romaanin minä veljestä kirjoitan, sanoi hän lähteissään.
Valle hymähti vastaamatta, ja lähti kotiinsa.