Olisikohan hänen velipuolensa Martti taas rahapulassa Dresdenissä?
Mutta vastikään hän sinne lähetti.
Kyllä sekin eläinlääkäritutkinto maksaa!
No! Ei se nyt sentään niin erinomaisia! Eihän Martti muuta perintöä
saanutkaan. Ja kuka tietää miten olisi käynyt, jos isä ei olisi kuollut
niin äkkiä.
Hän kuittasi, pisti lantin tuojan käteen, ja sulki oven hänen jälkeensä.
Ehdittyään pöytänsä ääreen, avasi hän nopeasti sanoman.
— Kartanonhoitajalta! Mitä nyt sitten?
Sanamuoto oli lyhyt: läsnäolonne välttämätön. Alustalaiset uhkaavat
lakolla.
Mitä ihmettä!
Valle luki sähkösanoman useampaan kertaan.
Lakko! Mitä se merkitsee? Maatyöläisten lakko syyskuussa! Mitä järkeä
siinä on?
Mutta kartanonhoitaja on vakava ja luotettava mies. Ei hän turhan
tautta sähköttele.
Mutta miksi ei telefoonerata!
Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä juuri 9. Hän soitti nopeasti ja
pyysi Valtialan tilalle.
Johto oli rikki!
Siinä se oli.
Valle alkoi hermostua. Jos alustalaiset ovat niin oikeamielisiä,
että uhkaavat lakolla vuoden työttömimpänä aikana, niin ovat heidän
vaatimuksensakin oikeutettuja.
— Miksi sitten kutsua minua kesken kaiken, ajatteli Valle. Olisihan
tämän nyt voinut kirjeelläkin selvittää!
Asia oli Vallen mielestä vallan ikävä ja epämiellyttävä. Lähteä nyt
maalle syyspimeillä, kun hän ei siellä kesilläkään käynyt!
Tämähän oli suoranaista hämäystä, tämä tämmöinen.
Ja telefoonikin kieltää palveluksensa!
Tietysti aina silloin kun sitä todella tarvittaisiin!
Valle heitti vihaisen syrjäsilmäyksen kiiltävään koneeseen.
Mikähän, tässä nyt sitten neuvoksi?
Onko nyt sitten suoraa päätä lähdettävä maalle?
Maalle!
Tuskastuneen tarmolla nousi Valle tuolistaan ja rupesi kävelemään.
— Minä myyn tuon harmin kapineen! Myyn kartanon heti ensimäiselle
ostajalle, mutisi hän itsekseen.
Tyynyttyään ajatteli hän vähän levollisemmin, ettei siitä tilasta
juuri harmiakaan ollut hänellä. Ei oikeastaan muuta vaivaa kuin nostaa
kartanon tulot. Hoitaja oli tehnyt kaikki. Se oli hoitajan hallussa
melkein kuin arennilla. Ja jos nyt joskus, kerran parissa vuodessa
tuolla pistäytyisikin, niin eihän sitä nyt sentään voi harmiksi mainita.
Valle pysähtyi äskeisen akkunan eteen katselemaan ja ajattelemaan.
Mutta kauvan ei hän ajatellut kartanoa ja alustalaisten lakkoa.
Huomaamatta hiipivät ajatukset toisaalle.
Pian huomasi hän ajatuksensa työskentelevän Reginassa ja Reginan
kutsuissa.
Vaistomaisesti poistui hän nopeasti akkunan luota. Hän teki omituisen
havainnon.
Viime päivinä oli hän usein tavannut itsensä tuossa akkunan edessä —
ajattelemassa Reginaa.
Nytkin siirtyivät ajatukset heti sille taholle, asetuttuaan tuon
akkunan eteen.
Hän oli nähtävästi sillä paikalla ajatellut viime päivinä paljon tuota
auttoretkeä ja silloisia tapahtumia.
Tuolla paikalla oli nähtävästi totutun tavan salattu voima häneen.
Mutta sittenkin! Regina!
— Tämä matkahan on erinomainen syy minun poisjäämiseeni. Ei herätä
huomiota, ja on täysin perusteltu puolustus, ajatteli hän.
Niinpä tosiaankin! Erinomainen asia!
Valle tuli vilkkaammaksi ja eloisammaksi. Eikä maalle lähteminen enään
ollut niin kauhean vastenmielistä hänen mielestään.
Hän rupesi toimimaan nopeasti. Soitti toimitukseensa, kirjoitti kirjeen
emännöitsijälle, pyytäen järjestämään pienen käsilaukun, parin päivän
matkaa varten, ja herättämään hänet aamulla junalle.
Kaiken tämän hän teki hämmästyttävällä mielihalulla. Oikein hän itsekin
ihmetteli. Häntä melkein hymyilytti oma intonsa. Oli jonkinlainen
pakenemisen leima tässä kaikessa.
Kun kaikki oli kunnossa, vaihtoi hän kotitakin yltään ja lähti
kaupungille tapaamaan joitakin tuttavia.
Hän tunsi olevansa seuran tarpeessa.