Mutta ei sentään!
Hän ei juuri milloinkaan seurustellut aputoimittajien kanssa.
Hänellä oli oma, erikoinen asemansa lehdessä. Vakinaisesti ei hän
kuulunut toimitukseen, mutta silti oli hänellä siellä merkkiasema. Hän
oli toimitusneuvoston jäsen, ja kirjoitteli vapaasti kirjoituksiaan,
ilman tavallisia, ahtaita velvollisuuksia. Siitä syystä toimituskunnan
eri jäsenten ja hänen välilleen ei ollut muodostunut lähempää
toverillisuutta.
Ei! Kyllä hän kutsuisi noutajan.
Samassa soi eteisen ovikello.
Hän melkein säpsähti. — Kukahan se mahtoi olla?
Tulisikohan Helomaalta joku hakemaan tai muistuttamaan?
Eipä tietystikään! Onhan olemassa telefooni.
— No! Miksi ei Kaisa mene avaamaan, ihmetteli hän.
Heti muisti hän kuitenkin ostaneensa vanhalle emännöitsijälleen ja
palvelustytölle teatteripiletit. He olivat poissa.
Kuka ihme siellä sitten olisi? Tietäväthän kaikki hänen tuttavansa,
että on tulosta sovittava telefoonissa, muuten ei oteta vastaan.
Ovikello soi taas. Tällä kertaa rohkeasti ja vaativasti.
— Olisikohan sittenkin —
Valle siveli hermostuneesti lyhyitä, hyvinhoidettuja viiksiään, ja
katsoi jo akkunalautaan kiinnitettyjä sähkönappuloita.
Näkyyhän työhuoneesta valoa vierashuoneeseen, ja siitä eteiseen!
Hän väänsi nopeasti kahta nappulaa. Nyt oli valoa niissä molemmissa
huoneissa. Nyt ei voinut olla avaamatta.
Valle nousi hitaasti ja meni eteiseen.
Eihän se ainakaan muuta voi olla kuin suullinen muistutus tai
korkeintaan kirje Akulta tai Reginalta.
Hän avasi päättäväisesti.
Sähkösanoman tuoja seisoi hänen edessään.