Espiksen varrella, korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa sijaitsi
Valle Valtialan komea nuorenmiehen huoneusto.
Syys-illan lämpöä tulvi sisään avonaisista akkunoista.
Auto-torvet törähtelivät, hevoskaviot kapsahtelivat kivikatuun.
Tuhansien jalankulkijain askeleet suhisivat kuin vieno tuuli puitten
oksissa, ja epäselväksi huminaksi sekaantunut puhelu kuului kuin
kaukainen merenkäynti. Ylinnä kajahteli soitto kahdeltakin taholta,
kummastakin Espiksen päästä. Hissi surisi melkein myötäänsä, ja joskus
kuului ääniä rappukäytävästä.
Koristeellisten sähkölamppujen valaisemassa, upeassa työhuoneessaan
istui Valle pöytänsä ääressä.
Kynä oli juuri lakannut liukumasta paperilla. Nyt se lepäsi
toimettomana kädessä. Ajatukset työskentelivät, ja katse harhaili
epämääräisenä. Oli saatava kirjoituksen loppuponnelle määrätty
kauneusmuoto.
Valle oli sanomalehdistön loisteliaimpia kyniä. Hänen maineensa ja
arvonsa olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän harkitsi tarkoin jokaisen
ajatuksen, muovaili huolella jokaisen muodon — päästämättä milloinkaan
kynästään puolikypsää ajatusta tai hutiloimalla kyhättyä muotoa.
Vallella oli toisenlainen tilaisuus täysikypsään työskentelytapaan kuin
muilla virkaveljillään. Hän oli varakas, riippumattomassa asemassa
oleva mies.
Hän oli perinyt isänsä jälkeen suuren Valtialan maatilan.
Isä oli ollut perehtynyt ja toimelias maanviljelijä, jonka
työkyky ei päässyt täysiin oikeuksiinsa tavallisessa hämäläisessä
talonpoikaistalossa. Myytyään siitä metsän tukki-yhtiölle, ja maat
palstoina pikkueläjille, osti hän suuren Valtialan.
Velkaa kyllä jäi jonkun verran, mutta uutteruus ja hyvä taloudenhoito
olivat senkin kuitanneet ennen pitkää. Kuollessaan oli vanha Valtiala
velaton mies — ja tämä suuri omaisuus jäi Vallelle.
Perinnöstä olisi kentiesi mennyt osa Vallen velipuolelle Martille,
jos isä olisi ehtinyt tehdä testamentin. Mutta ukko kuoli äkilliseen
halvaukseen, ja perintö jäi laillisten muotojen varaan. Eikä Martilla
minkäänlaisia sukusiteellisiä oikeuksia ollutkaan. Hänen äitinsä oli
leski mennessään vanhan Valtialan kanssa naimisiin — ja Martti oli
syntynyt jo edellisessä avioliitossa.
Näitten olosuhteitten vallitessa oli Valle aivan erikoisessa,
poikkeuksellisessa asemassa, ei ainoastaan sanomalehtimiesten
keskuudessa, vaan koko siinä kirjailijain, taiteilijain ja nuorempien
tiedemiesten piirissä, missä hän liikkui.
Tätä merkki-asemaa ei ollut kuitenkaan muodostanut hänen
varallisuutensa yksinään, sillä siitä ei ollut hänen piirillään
suurtakaan etua. Sitoumuksiin hän ei mennyt, paitsi aivan erikoisissa,
välttämättömissä tapauksissa. Taskulainoja hän taas antoi vain yhden
kerran itsekullekin pyytäjälle. Kun laina sitten, kuten tavallista, jäi
maksamatta, pääsi hän rauhaan useammista vaivaamisista.
Joskus hän kyllä antoi lähimmille tuttavilleen arvokkaita päivällisiä
ja hienoja illallisia, mutta kaikki tämä oli vain hänen maineensa
loistoa, eikä itse mainetta. Maine oli sittenkin hänen oivallisen
kynänsä ansiota. Hän kirjoitti lehteensä aina suurella arvostuksella,
perustellusti ja viimeistellysti. Hänellä oli veres ja omintakainen
tapa katsella asioita, ja hän käsitteli niitä joustavalla ja
lennokkaalla valmiudella. Hänen tyylinsä oli kuin kevyttä,
hyppelehtivää leikkiä iloisessa äänilajissa tai kuin välähtelevää
väreilyä tumman ja voimakkaan virran pinnalla.
Valle Valtialaa ihailtiin kaukaa, kadehdittiin puolitiestä ja
imarreltiin läheltä.
Ihailijoita hän piti imelän tympäisevinä, kadehtijat häntä huvittivat,
ja imartelijoita hän halveksi. Sen enempää arvoa ei hän antanut
itsensä eikä työnsä arvostajille. Eikä hän heitä varten kirjoittanut.
Hän kirjoitti omaksi huvikseen, ja itse kirjoittamisen salaperäisen
nautinnon vuoksi.
Hänellä oli pöytälaatikot täynnä kirjoituksia, joita hän ei koskaan
ollut aikonutkaan julkaista. Eikä niissä kuitenkaan ollut ainoatakaan
viimeistelemätöntä ajatusta, eikä lopullisesti muovailematonta muotoa.
Miksi hän sitten ei ollut ruvennut oikeaksi kirjailijaksi?
Hän ei uskaltanut.
Jos hän olisi nuorempana alkanut! Jos hän olisi arvostelun
kiirastulessa kasvanut, ja kilpailussa karaistunut! Ehkä sitten.
Mutta nyt oli hänellä varma maine. Hän tunsi olevansa alallaan
ensimäinen. Hän oli tullut niin araksi arvostaan, ettei siinä suhteessa
ollut mitään epävarmaa yritettävä.
Arvostelu tällä alalla ei pystynyt edes naarmua hänen ihoonsa
piirtämään. Mutta vieraalla, koettelemattomalla alalla olisi hän ollut
vereslihalla jokaisen nalkuttajan kynsissä.
Ei! Hän ei uskaltanut.
Kun tästä joskus toveripiirissä mainittiin, hymyili hän
väliäpitämättömänä, ja se ymmärrettiin heti tarkotuksen mukaisesti.
Eihän hänen tarvinnut! Turhaa touhuahan sellainen olisi ollut! Miksi
ruveta kilpailijaksi niille, joille se oli elämisen ehto, eikä
ainoastaan taidenautinto, kuten Vallelle.
Valle pysyi alalla, jonka hän tunsi omakseen, eikä ruvennut
tavoittelemaan kirjailijan epävarmaa kunniaa.
Harkiten ja punniten istui hän nytkin pöytänsä ääressä.
Ei hän kuullut melua ulkoa, ei ääniä käytävästä, ei soittoa
kummaltakaan soittolavalta.
Hänellä oli hyvin harjotettu kohdistamiskyky. Hän voi kuulla milloin
halusi — ja lakkasi kuulemasta heti, kun aivot alkoivat tärkeän
toimintansa.
Nopealla liikkeellä piirsi hän tunnetun allekirjoituksensa, ja heitti
kynän pöydälle. Kirjoitus oli valmis.
Tyytyväisyyden tunteella jätti hän työpöytänsä täksi päiväksi. Oikasi
vartaloaan ja lähestyi intohimoisesti tupakkapöytää. Heittäytyi
pehmeään nahkatuoliin, ja leikkasi itselleen sikaarin.
Kylläpä nyt kuului ulkoa pauhaava melu! Nyt se kuului. Akkuna-aukkojen
täydeltä se tulvehti sisälle.
Valle kuunteli joskus aivan suoranaisella nautinnolla tuota elämän
valtimon tykintää.
Nyt se häntä häiritsi jonkun verran. Hän oli vähän rauhaton. Ehkä
pikkuisen hermostunutkin.
Suljettuaan akkunat, jäi hän seisomaan ja katselemaan ihmisvilinää ja
lamppujen kimmellystä.
Mutta kaikki katosi vähitellen, haihtui hänen huomaamattaan. Hän
katseli, mutta ei nähnyt mitään.
Oikeastaan hänen pitäisi olla aivan toisaalla tällä hetkellä. Jo monena
vuotena peräkkäin oli hän ollut Reginan päivillä arkkitehti Helomaan
perheessä.
Regina-rouvan tuttavuuteen hän oli tullut jo siihen aikaan kun
hän kirjoitteli ensimäisiä taidearvostelujaan, ja Regina, tyttönä
ollessaan, kokeili ensi kertaa taidenäyttelyssä. Arkkitehdin
tuttavuuteen hän oli tullut Reginan välityksellä. He olivat
seurustelleet sangen paljon, ja sangen tuttavallisesti. Heillä oli
ollut mitä hauskimpia illatsuja lukemattomia kertoja, sekä kotona että
ulkosalla, milloin laajemmassa, milloin suljetummassa piirissä.
Eikä Vallella juuri useampia naistuttavia ollutkaan. Ei ainakaan
niin läheisiä. Eikä hän naisseurasta oikein pitänytkään. He olivat,
hänen mielestään, liian puheliaita ja liian aiheettomia kaikissa
käänteissään. Ja myötäänsä luuli hän huomaavansa heissä jos
jonkinlaisia ulkonaisiakin virheitä, jotka olivat hänen taiteelliselle
aistilleen ihan mahdottomia.
Itselleen myönsi hän kyllä, että tämä vastenmielisyys ei useastikaan
ollut aivan oikeutettua. Eikä hän sitä koskaan kenellekään ilmaissut.
Ja naisseurassa häntä pidettiin kaupungin kohteliaimpana miehenä.
Ulospäin oli hän tässä suhteessa täydellinen gentlemanni.
Persoonalliset mielipiteensä piti hän kätkössä, ja kartteli seurapiirin
naisia vain sikäli kuin sopivaisuus ja huomiota herättämätön tapa
sallivat.
Reginan suhteen oli vähän toisin. Hänen seurassaan viihtyi Valle
erinomaisesti. Regina oli hänen mielestään selväpiirteisempi ja
suhteellisempi kaikessa olemuksessaan kuin nuo toiset. Hänellä oli
tasaisempi mielentila ja aiheellisemmat mielenilmaukset. Hän oli
sopusuhtainen olento, jota katseli ja kuunteli nautinnolla.
Vallen ei tarvinnut Reginan suhteen käyttää kriitillistä silmää, eikä
kärsiä nolostuttavista pettymyksistä. Seurusteleminen hänen kanssaan
antoi eräänlaisen varmuuden ja turvan tunteen. Ja tällaisen tunteen
syntyminen oli välttämätön ehto Vallen menestymiselle seurapiirissä.
Odottamattomuuksia ja äkkiarvaamattomia mauttomuuksia hän ei voinut
sietää. Reginan puolelta ei hänen tarvinnut mitään sellaista koskaan
peljätä. Sentähden Regina, kauneutensa ja vilkkautensa ohella,
miellytti erityisesti Vallea.
Ja nyt?
Miksi viipyi Valle vielä kotona — Reginanpäivän iltana?
Nimipäiväkutsu oli saapunut hyvissä ajoissa, ja yhtä ystävällisenä kuin
aina ennenkin. Mutta kotitakkiin pukeutuneena seisoi Valle akkunassaan,
katsellen ihmisvilinää kadulla.
Katseliko hän?
Ei! Hänellä oli silmät siristettyinä puoliumpeen, ja katse kääntyneenä
sisäänpäin — kokonaan toisaalle, toisiin tapahtumiin.
Mitä oli sitten tapahtunut?
Äskettäin olivat Helomaat muuttaneet talvitiloilleen kesähuvilastaan.
Muutama päivä sitten olivat he soitelleet Vallea Seurahuoneelle
päivälliselle. Kotona ei vielä kaikki ollut tarpeellisessa kunnossa.
Valle oli tietysti mennyt tapaamaan tuttaviaan, pitkästä aikaa.
Näillä päivällisillä, jotka muodostuivat pitojen tapaisiksi, oli
oikeastaan perusteellisempi syy kuin tuo tekaistu kyökki-juttu.
Arkkitehti Helomaa oli saanut ensimäisen palkinnon eräässä
piirustuskilpailussa, joka juuri oli ratkaistu. Tämän johdosta kokosi
hän muutamia tuttavia ympärilleen iloitsemaan.
Juhla oli mitä rattoisin, heti alusta alkaen. Jälleennäkemisen ilo
nostatti tunnelman korkeimmilleen.
Tanakka, leveäharteinen arkkitehti oli jo kahviin jouduttaessa aivan
poikamaisella tuulella. Hän tahtoi aivan välttämättä istua erään
säveltäjän rouvan vieressä, väittäen tämän kautta tulevansa niin
musikaaliseksi, että kyllä pystyy piirustamaan musiikkipalatsin — ja
saamaan siitä ensimäisen palkinnon.
Tämä aukasi vallattoman leikinlaskun vuolaat virrat.
Ohjattomasti antautui Vallekin yleiseen mielentilaan. Hän oli aina
valmis kiihottamaan, väistämään ja hyökkäämään. Hän leikitteli
ajatuksilla kuin taitava jonglööri lasipalloilla. Heitteli niitä ilmaan
toisten tavoiteltaviksi, mutta kokosikin ne nopeasti taas huostaansa
tai ampui ne pirstaleiksi ennenkuin kukaan ehti niihin koskea.
Pöytäseura nauroi ja riemuitsi kuin iloiset lapset tavotellessaan
saippuakuplia.
Reginakin oli tavallisuudestaan poikkeavassa mielentilassa. Hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat entistään kirkkaampina, joskus
oudosti hämärtyen. Hän lausui rohkeampia ajatuksia, teki nopeampia
hypähdyksiä, ja arvaamattomampia leikkauksia kuin milloinkaan ennen.
Niin Vallesta tuntui.
He istuivat pöydässä vastapäätä toisiaan. He kiihottivat toisiaan,
lisäsivät toistensa vauhtia, huvittivat seuraansa, ja nauttivat itse
vilpittömästä riemun tunteesta.
Mutta joskus, laukaistuaan jonkun hassunkurisesti punotun
ajatusyhtymän, mille kaikki nauroivat, kohtasi Vallea Reginan omituinen
katse. Se niin oudosti hämärtyi. Ja se vaikutti selittämättömästi hänen
hermostoonsa. Hänen mielestään selittämättömästi, sillä ei hänellä
ollut aikaa pysähtyä sitä selvittelemään.
Näin jatkui tiima tiimalta.
Leikin pyörä kiersi milloin nopeampaa, milloin hitaampaa vauhtia,
milloin ylä- milloin alamäkeä. Jokainen koetti sitä parhaansa mukaan
pitää alituisessa liikkeessä.
Yhä useammin kohtasi Valle Reginan hämärtyvän katseen. Se vaikutti
häneen omituisuudellaan. Mutta se ei enään ollut selittämätöntä,
epämääräistä tunnetta. Se lämmitti nyt. Se hiveli hennosti ja
miellyttävästi, värisyttäen hänen kiihtynyttä hermostoaan.
Äkkiä, silmänräpäyksen hiljaisuuden sattuessa, kohotti Regina lasinsa
ja koski sillä melkein äänettömästi Vallen koholla olevaa lasia.
— Arkkitehdin malja! sanoi Regina, katsoen, pää hieman kumartuneena,
syvälle Vallen silmiin.
Valle joutui vähän hämilleen, tästä vähemmän sopivasta esittämistavasta
hänelle, juodakseen kolmannen henkilön maljan.
— Tietysti arkkitehdin malja! sanoi Valle, kääntyen Helomaan puoleen.
— Ei! keskeytti Regina, hymyillen viekottelevaa, väreilevää,
hekumallista hymyä. Aku on jo saanut maljansa. Nyt juomme tunnelmain,
tunneyhtymäin, ajatusten, mielijohteiden ja salaperäisen sanarakenteen
suuren arkkitehdin maljan. — Valle Valtialan malja!
Esitys otettiin vastaan yleisellä myötätunnolla. Kaikki tahtoivat
kilistellä tämän ihmeellisen arkkitehdin kanssa.
Keskustelu sai toisessa päässä pöytää uuden käänteen ja entistä
vilkkaamman muodon.
Regina piti lasiaan yhä vielä koholla. Vielä kerran täytyi Vallen juoda
oma maljansa Reginan kanssa.
Omituisesti hämärtyi taas Reginan katse, kun hän hitaasti kohotti lasin
huulilleen. Yhä syvemmälle iskivät nuo tenhoavat silmät, ja tekivät yhä
voimakkaamman vaikutuksen Vallen hermostoon. Hän melkein herpaantui
salaperäisen tunteen voimasta. Hän hyökkäsi keskusteluun käsiksi kuin
hukkuvan epätoivolla.
Nyt alkoi entistään hurjempi sanaleikki ja ajatuksen temmellys.
Taiteet, tieteet ja kirjallisuus löivät kuperkeikkaa keskenään.
Vanha kirkko ja viisaat kirkkoisät, valtiot ja ihmiskunnan tuhmuus
kierivät häränpyllyä kaikessa ystävyydessä. Mikään ei jäänyt rauhaan.
Ylösalaisin käännettiin kaikki. Nurin narin nujerrettiin kansat ja
yhteiskunnat. Ja koko romu viskattiin kelvottomana takaisin viljelyksen
ohdake-pellolle.
Valle oli melkein hengästynyt. Ja pöytäkunta alkoi, paljosta
nauramisesta, osottaa väsymyksen merkkejä.
Tarjoilija tuli kutsumaan Vallea telefooniin.
Tuli kuin pelastuksen enkeli.
Valle pyysi anteeksi, ja poistui tarjoilijan osottamaa tietä.
Joku maalaistuttava oli tullut kaupunkiin. Hänellä oli tärkeätä asiaa.
Vallella ei ollut mitään vastaan pistäytyä hänen hotellissaan. Olikin
jo aika lopettaa tämä leikki tähän.
Valle kiirehti sisälle ilmottamaan asiaansa. Mutta se ei käynyt niin
helposti kuin hän otaksui.
Vakava lupaus täytyi antaa palaamisesta, varsinkin kun Reginakin oli
tilapäisesti poissa pöydästä.
Valle lähti eteiseen, ja pukeutui nopeasti. Raitis ilma mahtoi olla
suloista kaiken tämän jälkeen.
Mutta kääntyessään lähtemään, näki hän Reginan edessään.
— Minne sinä menet?
— Pistäyn vähän ulkona.
— Missä?
Regina työntäytyi hyvin lähelle. Posket hohtivat, täyteläiset huulet
hymyilivät, ja silmät loistivat täynnä hämärtyvää salaperäisyyttä.
Ja tuossa edessä hän seisoi. Niin lähellä, että hengitys kasvoja
hipaisi.
Vallen kurkkua tuntui kuivaavan. Hänen piti pari kertaa rykäistä.
Sitten hän yritti saada ääneensä niin paljon ilmeettömyyttä kuin
suinkin.
— Käyn tapaamassa erästä tuttavaa Kämpissä.
— Minä tulen mukaan, sanoi Regina, ja kiepsahti sulavasti
vaatenaulakoitten luo.
Valle meni vastahakoisesti perässä. Reginan pukiessa vaippaa
hartioilleen sai hän kuiskatuksi:
— Entä ne toiset?
— Toimita autto! sanoi Regina hätäisesti, vastaamatta kysymykseen.
Palveluskunnan aikana ei Valle voinut tämän enempää. Hän poistui
ovenvartijan luo puhumaan auttosta. Sellainen oli saatavissa oven
edustalla.
Samassa tuli Regina, ja tarttui Vallen käsivarteen.
— Aku ei enään muista, että minä olen ollenkaan mukanakaan, kuiskasi
hän.
Avonaisesta ovesta soluivat he nopeasti kadulle, ja yhtä nopeasti
umpinaiseen auttoon.
Autto pörisi, teki tempauksen, ja viiletti jo eteenpäin.
Valle ei ollut ehtinyt ajatella ainoatakaan kokonaista ajatusta.
— Entä osote, kysyi hän äkkiä.
Regina hiipi naureskellen aivan lähelle. Hänen äänessään soi hurja ilo,
joka oli olevinaan vallatonta leikinlaskua Vallen huomaamattomuudesta.
— Minähän jo sanoin autturille. Etkö sitä huomannut?
Vallen mielestä kaikui Reginan äänessä pilkallinen sointu, joka
epäilemättä oli tarkotettu hänelle. Hän istui vaunun kolkassa kuin
aseeton vanki. — Hän koetti saada kiini vakavan ajatuksen päästä —
mutta se oli mahdotonta. Ne pakenivat — häipyivät hukkaan. Hän kääntyi
puolittain, ja katsoi Reginaa.
Puolihämärässä näki hän kiihottavan hymyn, joka hänen mielestään
väreili pilkallista ihmettelyä.
Siinä sitä nyt oltiin!
Regina tietysti halveksi häntä _miehenä_.
Ivasi hänen miehuuttomuuttaan.
Näin hänestä tuntui.
Eihän mikään mies sellaista voinut sietää.
_Miehen_ kunnia oli pelastettava.
Jotakin täytyi tehdä. Siihen oli pakko.
Hänen täytyi ryhtyä hyökkääjäksi!
Tilanne alkoi lähennellä sietämättömyyden rajoja.
Ja tuo kehottava, viekotteleva, kiihottava ja ivallinen hymy yhä läheni
häntä!
Ei hän tietänyt jos se läheni, mutta hänestä tuntui, että se yhä läheni.
Sama hurjuus, joka yllätti hänet äsken pöydässä, valtasi hänet äkkiä.
Hän kumartui Reginan puoleen, kietoi hänet syliinsä ja suuteli, suuteli —
Kaikki katosi hänen tietoisuudestaan.
Kaupunki, lyhdyt valoineen, autto, ihmiset — kaikki katosivat.
Hänen suonissaan oli tulta. Hän tunsi miten se poltti.
Hän tunsi hermostovärinän — lämpimän ja suloisen kuin autuus.
Miten lämmin, pehmeä ja joustava — miten ihana olikaan Regina!
Regina!
Kuka olikaan hänen sylissään!
Vallen aivoissa välähti salamantapainen leimu. Hänen yksilöllisyytensä
alkoi kokoontua. Äskeinen haihtumismuoto alkoi kiteytyä.
Vielä muutama silmänräpäys — ja intohimon sokaisema mies alkoi ajatella
— tehdä huomioita.
Yhtäkkiä hän näki kaikki.
He olivat karanneet! Jättäneet seuransa!
Jättäneet Reginan miehen!
Epämääräinen, selittämätön ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet.
Hän tuli rauhattomaksi, ja yritti katsoa vaunun akkunasta ulos.
Missä ihmeessä he ajoivatkaan!
— Minne sinä käskit ajamaan?
— Eteenpäin, hymyili Regina.
— Tämähän on Eläintarhaa, huudahti Valle, ja ryhtyi pikaisiin toimiin
auton suuntaamiseksi aiottua päämäärää kohti.
Perille tultuaan tunsivat he tarvitsevansa jotakin viihdykettä
hermoilleen.
He asettuivat isoon saliin, ja Valle tilasi puolikkaan samppanjaa ja
jäätä.
Onneksi ei hänen tuttavansa ollutkaan tavattavissa. He saivat rauhassa
tehdä suunnitelmiaan, selitykseksi viipymiselleen.
Näitä tehdessä aleni Vallen mieliala alenemistaan. Kiusoittavan
epämiellyttävä, hävynsekainen tunne vaivasi häntä yhä enemmän.
Toisinaan hän tunsi kuin maininkina äskeistä suloa olennossaan, mutta
se katosi pian, ja ahdistus, tuskallinen ahdistus tunkeutui sijalle.