KAARLE HALME

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto, 1914.

I

Syyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.

Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä,

nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja

musiikista.

Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin

kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet

vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun

kesäasunnoissa.

Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä,

odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.

Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin

jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.

Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi

neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.

Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja

vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin

syyskauden alussa.

Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä

pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän

oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja

siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!

Ei häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.

Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi

kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.

Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan.

Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin

ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri

vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.

Entä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!

— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi

mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei

sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin

helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.

Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut

ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella

riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen

ulkopuolelle.

Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle

menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja

hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät

oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä

oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet

toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.

Valkoinen hirvi · 第 3 / 33 题