Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto, 1914.
I
Syyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.
Maalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä,
nauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja
musiikista.
Monen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin
kaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet
vaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun
kesäasunnoissa.
Täällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä,
odottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.
Useille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin
jonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.
Tuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi
neljännesvuodeksi kuin Helsingissä.
Tuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja
vieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin
syyskauden alussa.
Toimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä
pohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän
oli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja
siitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!
Ei häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.
Kaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi
kerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.
Valle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan.
Hän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin
ihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri
vuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.
Entä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!
— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi
mielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei
sitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin
helsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.
Hän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut
ikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella
riemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen
ulkopuolelle.
Ne toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle
menostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja
hän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät
oikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä
oli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet
toimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.