Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun
talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta
kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen,
että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona
taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle
on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä
jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät
muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he
itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin.
Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä
hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse
yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita?
Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika,
sukkelana ja keveänä, kuin kissa:
"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen
vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään.
Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.
"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. -- "Et sinä
enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti
päätään.
"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. -- "En enään koskaan
saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn
pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"
Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.
Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta
kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on,
että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen
kirous:
"Perkeleen vietävä Venäläinen!"
* * * * *
Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma
ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli
ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan
järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa
kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän
ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki
Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa
pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä
hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen
katsoen:
"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"
Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen,
jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli
siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä,
vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen
tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei
kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni;
hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova
käsky voitti rakkauden.
"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän
kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun
maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella
velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan
pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä
päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa
käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"
"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen
Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen
puolestasi!"
Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa.
Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se
mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen
päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille
voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen
rukouksensa.
"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa;
-- "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"
"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon
olla missä sinä olet."
Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat
ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli
tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman
suhteen.
"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. -- "Voisihan
onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun
täytyy jäädä tähän."
Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että
tahtoi totella.
Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta,
vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli
etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut
kunniaksi mille päällikölle tahansa.
Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa.
Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan
edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt
oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.
"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa.
-- "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos
hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"
Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa,
katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:
"Oletko sinä Mikko suntio?"
"Olen."
"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi
Suomalaiseksi."
"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. --
"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"
"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. -- "Vaan hän ei tahdo
lähteä minun luotani."
"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"
"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."
"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"
Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa
kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän
kaukana Mikosta.
Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin
luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen
vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa,
pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.
Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui
nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi
tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille
talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että
hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän
välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle
poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään
hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?
Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat
minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen
syliinsä ja syleili häntä kauan.
"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten,
"sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo
tahi antaut Margunoffin käsiin."
"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.
"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä
Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. --
"Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme
toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot.
Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän
taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden..."
"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.
"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi
pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman
tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian
päätöksesi" -- huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. -- "Sano pian
tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."
"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun
äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi..."
"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.
Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.
"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, -- "Keltä
olet sen saanut tietää?"
"Mikolta."
"Onko hänkin täällä?"
"On."
Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi
palajaisiko Suomalaisten luo.
"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. -- "Vimmoissaan olevat
talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä
pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja..."
"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. -- "Mutta lupaa
minulle, että..."
Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen
silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen
huuliltaan, kun hän lausui nimen:
"Margunoff!"
"Liian myöhään, myöhään", -- lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen
Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"
Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain
talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan
pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan
yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka
Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään
talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat
ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta
eikä voitosta.
Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta
syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn
totinen muoto.
"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, -- "tahdotteko estää minua
ottamasta takaisin omaisuuttani?"
"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt
on hän minun."
"Teidän! Se on vale!"
"Eipä suinkaan, hän on minun!"
"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana
vihasta.
"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. --
"Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin
tytön?"
Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen
kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin
edessä.
Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen
ja itsekseen hän jupisi:
"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!"
"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain
juureen. -- "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."
Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat
Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle.
Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui
hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko,
joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät
keskeytti huudolla:
"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!"
"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä
tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen
silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun
kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän
tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.
Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei
antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä
tieto vahvisti häntä.
"Pois tieltä Suomalainen!" ärjäsi Margunoff -- "tyttö on minun!"
"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. --
"Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"
"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. -- "Suuria sanoja sinä käytät.
Sinua musertaa ei ole vaikeata."
Ei kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.
Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi
taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua
päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen
rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran
tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli
kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja
poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan,
Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.
"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo.
-- "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."
"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. --
"Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."
Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden.
Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet
huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän
Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se
näky Ilmalle antoi uusia voimia.
"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella
saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan
hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä
luo. -- "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"
Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa
kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli
osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa
kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.
Margunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:
"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!"
Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä
seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia.
Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja
hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään
toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.
Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki
yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen
heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen
uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle
osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä
pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään
Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.
Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä
seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun
talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.
Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt.
Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän
onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei
sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.