VI.

Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan

rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva

Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei

nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa

joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina

valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä

tulevan sanoman, että heidän maansa oli -- myöty! Ja jos Suomalaisille

tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta

Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä,

jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! -- Ja tämä

mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.

Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme

ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen

portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli

Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti

alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen,

vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa.

Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.

"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa -- "ja hän ei palaja. Olisiko

kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka

päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut;

sen tunnen itsestäni! Vaan... mitä... tuo on! Vene lähenee toiselta

rannalta tänne!... Se on... hän...!"

Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä

vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän

elossa vai eikö.

Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle,

oli Kotschoffsky.

Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva

Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle

kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain

käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli

hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka

vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis

päässytkään takaisin Donin aromaille.

Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi

Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa

sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.

Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan.

Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina

vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän

voinut ajatella toisin -- olihan hän pelastanut hänen tyttärensä

katteini Margunoffin käsistä!

Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner

itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman

asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky

tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui

asumaan.

Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat

Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä

tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan

arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.

Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan

sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen

nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle

antamaan; Pohjanmaan helmi.

Pohjanmaan helmi: Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta · 第 17 / 17 题