Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan
rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva
Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei
nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa
joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina
valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä
tulevan sanoman, että heidän maansa oli -- myöty! Ja jos Suomalaisille
tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta
Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä,
jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! -- Ja tämä
mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.
Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme
ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen
portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli
Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti
alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen,
vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa.
Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.
"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa -- "ja hän ei palaja. Olisiko
kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka
päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut;
sen tunnen itsestäni! Vaan... mitä... tuo on! Vene lähenee toiselta
rannalta tänne!... Se on... hän...!"
Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä
vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän
elossa vai eikö.
Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle,
oli Kotschoffsky.
Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva
Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle
kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain
käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli
hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka
vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis
päässytkään takaisin Donin aromaille.
Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi
Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa
sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.
Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan.
Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina
vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän
voinut ajatella toisin -- olihan hän pelastanut hänen tyttärensä
katteini Margunoffin käsistä!
Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner
itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman
asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky
tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui
asumaan.
Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat
Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä
tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan
arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.
Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan
sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen
nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle
antamaan; Pohjanmaan helmi.