Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä
vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle
Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.
Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi
istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli
saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen
jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi
Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner
muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman
äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä,
vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo
kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa
mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa
ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko
huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan
edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.
"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen.
"Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä
pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan,
ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen
ympärilleen; -- "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut
katteinin käsiin!"
Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt,
hän oli poissa.
"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" -- sanoi hän; --
"vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"
Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan
Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä
paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä,
joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja
sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen
kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut
haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat
maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset
haudattiin murroksen luona.
Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta,
kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu.
Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin
erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen
luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä
päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa.
Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka
kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään.
Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan,
ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän
oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi
hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi
itsensä erittäin vahvistetuksi.
Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja
mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus
ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.
Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat
yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja
Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön
vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi
havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan,
astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat
kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona,
joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt
tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.
"Ahaa" -- sanoi Mikko ja silmänsä loistivat -- "se kapula on
Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi
hän pojalta.
"Niin!"
"Onko vaara suurikin?"
"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä
etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."
Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.
"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.
"En", vastasi poika.
Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan
voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.
Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat
taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä
myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.
Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan
se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös
Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän,
rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi
voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon,
kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian
heikko."
Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat
läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän
Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.
"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin
kättä.
Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.
Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli
palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen
syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori
ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen
toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten
tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia
kotkan-silmillään joka haaralle.
Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli
poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi
maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli,
että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian
myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.
Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa
ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he
hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika
yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen
jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun
pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun
pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet
vihollisen oksain välitse.
Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin
Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse
pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä
joutua vangiksi.
Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut
karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän
ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka
olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun
näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja
Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.
Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen
levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin
pitkäksi, kuin ai'ottu oli.