"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa
pirtin ainoalle tuolille. -- "Miltä yksinäisyys tuntuu?"
Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.
Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä
tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi
silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa
rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän
silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:
"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"
"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. -- "_Vaan minä en sitä
pelkää_", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.
Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä
vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan
ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se
seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän
sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:
"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"
"Olen."
"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"
"Olen."
"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä
iltana."
"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.
Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.
Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti
nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa
oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.
"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff
vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä
sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi
Dvorissa..."
"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken
sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän
sinua ja kultaasi ylenkatsoo."
Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:
"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva.
Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle
kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa
vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua
kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"
Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle
katteinista.
"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa
minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!"
-- vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa.
"Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä
synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi,
kalleuksistasi! Niitä minä halveksin... Pois ryssä! Suomalainen tyttö
ei sinuun konsanaan suostu."
Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän
kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä
itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän
seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän
tarttunut hänen käsivarteensa.
"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. -- "Minä sinulle näytän,
mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"
"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy
polvilleen Venäläisen eteen."
"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan
ottaa sinulta vaikka hengen?"
"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni
ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.
"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti -- "elämä ei sinusta ole
minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää,
vaan... hahahaaa... sinä saat elää minun luonani."
Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli
vähällä käydä tainnoksiin.
"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.
"En ikänäni."
"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista,
että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman
tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."
Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti
onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan
katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti
nauraen.
Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui
vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni
kuului pienestä akkunasta:
"Ylös, nyt on aika käsissä!"
Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat
vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki
levottomuutta.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. --
"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."
"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi
sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. -- "Pääsenkö siis irti hänestä,
joka tahtoo perikatoani?"
"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. -- "Vaan tehkää joutua, pukekaa
yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli
vyöllenne!"
Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma
hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti
tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään
oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin
Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä
katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön
vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi,
hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään
yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui
esille sanoen:
"Oletteko valmis nyt?"
"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.
"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka.
"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."
Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän
pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä
valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma
päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.
"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää
itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme
tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."
"Mutta missä katteini on, koska..."
"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa
puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken
pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti
hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää,
siitä saatte olla varma."
Ilmaa värisytti.
"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala,
se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"
"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. -- "Mitä päällysmieheni on minulle
käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan
velvollisuus on totella."
"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"
"Niin!"
Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän
puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan,
vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta.
Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat
epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja
usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset.
Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän
näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.
Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin
laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon
helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi
miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta.
Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen
rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista
sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa,
joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.
Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he
olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo
menneen ohi, kun kova ääni huusi.
"Kto tam!" (Ken siellä)
"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.
"Hyvä!" sanoi taasen vahti -- "vaan mitä!... Ethän sinä olekaan yksin!"
Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä
huomannut. Elka jatkoi:
"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"
"No niin! Entä sitten?"
"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan
Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen
puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä
silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille,
ja..."
"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on
seurassasi?"
"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. -- "Ethän ole
antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä
suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin
eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava
mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."
"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti -- "vaan minusta näyttää
kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan..."
"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä
olalle; -- "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä
kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa
(päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika
minullekin onnellinen" -- jatkoi hän huo'aten -- "vaan juttelenpa minä
tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on,
isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan
yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä
sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."
Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat
rahansa, jotka hänellä oli.
"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon
taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"
Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi
matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin
nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan
silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi
nauraen:
"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha
katsellaksesi kauniita kasvoja!"
Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja
hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan,
vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle
paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.
Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta
itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla
piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän
seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli
keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka
jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo
melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä
ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan.
Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut,
ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:
"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"
"On, armollinen herra."
"Oliko hänellä ketään seurassa?"
"Oli."
"Nainenko?"
"Ei, vaan mies."
Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:
"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"
"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti.
"Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen
kasvojaan; minä..."
"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. -- "Hän on paennut! Voi
Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän
osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, -- "antakaa
tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"
Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:
"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on
sentään liian pieni maksu!"
Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti
muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka
ja Ilma olivat paenneet.
Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma
syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti,
kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen
pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:
"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti
Kotschoffskyn tahdon."
"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun
hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.
"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun
pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että
hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä,
sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa
hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan,
joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää
koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä
kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä
nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on
loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin
totta kuin tahdon autuaaksi tulla."
Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka
väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti
hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.
"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan
paksuihin käsiin. -- "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini
vielä, vai ei."
"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa
ottavaisesti.
"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, -- "vaikkapa tie olisi toisen
verran pitempi."
"Eteenpäin siis!" käski kasakka, -- "pysykää vain jälissäni!"
Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on
kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa
vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata
lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat
repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli
kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata
kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan
vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä,
ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut
hänen huuliltaan.
Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme
sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan...,
mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!
Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa
välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea,
kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.
Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma
ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki
Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan
valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki
hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan
eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan
kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan
toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei
ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka
tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden
käsiään yhteen:
"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on
etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän
luokseen!"
Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen
luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla
askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt.
Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli.
Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:
"Elka!"
Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka
vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren
heloittavaksi punaksi.
"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti,
syösten esiin Elkan luo. -- "Onko sinun onnistunut... ah, kas!" --
keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön... "sinä olet
pelastettu!"
"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän
oli tarttunut, -- "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että..."
Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli
Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä
painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.
-- "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat
minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän
katsellen Ilmaa syvään silmiin. -- "En ole ketään rakastanut enemmän
kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden,
että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä
sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin...
minä... minun täytyy lähteä!"
Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna
vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä
joukossa.
Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:
"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"