Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä.
Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin
ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen
onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman
käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen
noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa
kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen
siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein
olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta
kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi
laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän
aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän
tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka
häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri,
näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:
"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."
Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut
sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.
Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen
Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen
järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli
nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon
lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka
oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti
vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään
löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn
kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän
luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut
häntä ennen huomannut.
"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen
pienen päänsä käsillään. -- "Olisikohan hän tehnyt sen, että..."
Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään,
vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan
ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka
tähden Ilma hyvin tunsi hänen.
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua --
"olkaa varovainen!"
Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin
pelastuslaulu.
"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon
käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. --
"Lukekaa se ja käskekää sitten!"
Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi
nämät sanat:
"Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on
luotettava mies.