I.

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki

Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla,

joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut

tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat

valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli,

luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua

minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta

voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää

levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta,

missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri

olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna

auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin,

varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään

pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan

mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin

hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt

ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa

sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista

sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli

vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän

huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta,

kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle.

Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä

ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei

kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä

hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän

helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa,

osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein,

vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky

puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan

sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta,

joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen,

väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän

kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista

kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja

hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä

murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen

edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi,

liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori

kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma

sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa,

millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa

vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija

ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen,

saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli

katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon

säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän

enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki

kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa

moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi

oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen

luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta,

Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta

kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän

mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan

sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin

enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin

jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua,

kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla

herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän

vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut,

ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste

kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki.

Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia,

ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa

kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy,

että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat

vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja

raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin

hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka

ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja

heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta,

jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin

Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi.

Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään

tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri

tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja

erittäinkin hyville.

Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen

virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja

seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen

silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei

puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli,

ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.

Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen

jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:

"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan

ole lepäävä."

Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä

kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon

lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan

auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet

kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia

sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle,

luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä

ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.

Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut

muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen

mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä

silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus

välähti.

"Aleksia", -- puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, --

"sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi

kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien

laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua,

joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua

ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet

pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua

seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata;

pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä?

Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia

Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin

kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla

vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä

vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan,

Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut

mukaani!"

Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka

hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä

katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä

toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi

kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:

"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja

vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt

häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä

aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin

Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani

Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen,

jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä

tahdot, saat... vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään:

"Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en!

Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!"

huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista --

"miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni?

Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa

tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan

takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"

Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön

kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi

toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:

"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella

sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään

kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka

liihoittelivat edessään, -- "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon

se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin

huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä

erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella

päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."

Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän

vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten,

pehkojen väliin.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat

pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.

"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.

"Olisikohan mahdollista löytää se!?"

Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka

veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään

hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden

pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen

kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt

pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu,

ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.

"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi

Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa

Venäläiset olivat, -- "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin

hän aavistaakaan."

Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle

vastaan.

"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff.

"Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos

suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"

Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni

tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto

oli ollut erinomaisen tutkivainen.

"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen -- "mitä olisi minulla pelättävää!"

Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän

näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen

Pyhälahtea kohden.