Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi
Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi,
yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli
mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän
tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä
tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä
toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki
olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä
enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää
kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat
tuohon työhön.
Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff
ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä;
sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja
hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen,
joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa
kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei
varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista
syistä.
"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia
viiksiään, -- "se on kummallinen nimi!"
"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. -- "Pyhän
Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan
toivon pian taitavani esitellä häntä minun... minun..."
-- "Minun..." jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan.
-- "Mitä te tarkoitatte, katteini?"
"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö
on kaunis ja... ja... minun täytyy saada hänet omakseni."
Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä
siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.
"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" -- jatkoi Margunoff nousevalla
innolla -- "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun
pitää saada hänet."
Kasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:
"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole
loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen
voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"
Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn
huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen
kasvojaan, sanoi hän:
"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule
tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan
totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin
silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli:
"oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä
luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi.
Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle
tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:
"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän
kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti,
hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta
puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"
Luutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:
"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette
monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"
"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden,
jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka
myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse
nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on
semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että..."
"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff
puheesen polkien vihoissaan maata -- "Oletteko nähnyt häntä?"
"En", vastasi Kotschoffsky, "mutta..."
"Menkää asemallenne" -- ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa
saamme puhua tästä asiasta."
Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat
asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän
erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:
-- "Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä
voi pettää donin-kasakkaa."
Yön tullen läksivät Venäläiset Sikkilän tuhkaläjistä murrosta kohden.
* * * * *
Mitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla
asuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva
Herner, Ilma ja Mikko pakenivat.
Se oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla
kääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta
tuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja
Lappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi
katteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.
Murros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista
leveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat
kokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle
päin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin.
Puut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi.
Rinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset
irtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän
korkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina
laukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut
sotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta,
olisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut
käyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.
Oli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani
huutoon: ken siellä! näillä sanoilla:
"Kuolema ryssille!"
"Tulkaa!" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei
väsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt
näytti tulleensa puheliaammaksi: "Pitkä-Juhaniko on komennossa?"
"Hän", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella
äänellä, lähestyen Mikkoa: "Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että
Pitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan
kuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen
tohdin sanoa."
Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan
murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä
suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla.
Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät
mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he
usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin
he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei
ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.
Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan,
seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla
näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka
olivat sukkelat liikunnoissa.
"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan
katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan
kuin olisin tullut vankeuteen."
"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä
äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko
luvannut varjella meitä".
Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen
vartalonsa suoraksi lausuessaan:
"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät
onnettomuudessa!"
Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa
olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti
koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi
juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari
askelta eteenpäin:
"Missä Pitkä-Juhani on?"
"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. -- "Ken minua
huutaa?"
"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä."
Raskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää
kuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se
oli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään.
Runsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja
suoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka
vyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia
ruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli
täynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui
säännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea
partansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.
"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku
mainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa;
sillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista,
ei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.
Olemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen.
Syy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta
Pohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän
Pohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen
uljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä
ryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi
pitää asemansa.
"Mitäs sinä tahdot?" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa
katseltuaan naisia.
"Sen helposti voi ymmärtää", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan
närkästyksissään. "Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He
hakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän
kotinsa."
"Mitä rouvas-ihmisiä he ovat?"
Mikko sanoi heidän nimensä.
"Suokaa anteeksi!" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä
kumartaen itseään kankeasti. -- "Minä... minä..."
"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä", keskeytti häntä rouva
Herner. -- "Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät."
Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty
yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet
asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva
Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva
hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.
"Se on kersantti Hernerin leski", sanoi eräs vaimo.
"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa
uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.
"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö
hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä
sai uusia!"
Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja
hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.
* * * * *
Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei
linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä
maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita,
joita pensastossa vilisi.
Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön
tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne
olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin
kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään,
ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse,
jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään
olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.
"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi
Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo
toiset kaksi astuivat heidän jälissään.
"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla
äänellä. -- "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."
Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa
pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko,
seisahduttuaan äkkiä.
"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"
Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli
harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.
Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän
tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi
eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta
itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan
puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä
lähemmältä, tarhapöllön huudon.
"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon
jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.
"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston;
tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan
esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme,
joka on herännyt."
Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä.
Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun
korkea ääni suoraan edessään huusi:
"Kto tam!" (ken siellä.)
Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän
olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan
paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi
Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.
"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen
veitsen tuestaan. -- "Kyllä minä hänelle annan!"
Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään
jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan
Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle
sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä
hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen
kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan
Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt
pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen
verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti
huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin
Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen.
Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut
aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen
painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen
lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet
loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä
Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka
laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia,
siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin
jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.
"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. -- "Tänä yönä saamme
puolustaa murrostamme!"
Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen
aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.
Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei
tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän
koitteessa saapui murroksen luo.
V
Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu
erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa
ovat taistelijain häiriöksi.
Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen
kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä
urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen
puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat
nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein
osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita;
päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan,
joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle
kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.
Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä
kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla,
viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni
jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä
rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky
kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa
nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman
kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua;
jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.
Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen
kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät
talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä
olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.
Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei
vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai,
sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä.
Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli
hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville
sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa
sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön
auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.
Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo
säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta
puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat
olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat
taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä
sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa.
Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.
"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja
katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet
takaisin?"
"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä
vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä
nojasi itseään nuijaan. -- "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen
ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme,
sillä päivä on valennut."
Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta
aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua
saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko
tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan
Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki
näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.
Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit
lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa
säännöllisemmästi kuin äsken.
"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi
Kotschoffskya vastaan. -- "Minä en voi..."
Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas
muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta
rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja
hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti,
kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään,
tutkiakseen hänen haavaansa.
Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti
Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy
näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä
yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi
hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan
seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka
riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse
sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli
lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle;
jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut,
vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki
puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen,
riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa
täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.
Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti
miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei
saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän
ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.
"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä
jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.
Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka
kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät
taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä
jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi
yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät
suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan
haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin
esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko
puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän
Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä
hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä.
Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän
vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin
käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi
voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja
melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan
Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa,
koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä
silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella,
sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin
oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan.
Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös
ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin
voimakas ääni kuului pauhusta:
"Operot!" (eteenpäin!)
Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään.
Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta.
Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa;
hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät
murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä.
Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.
Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto.
Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei
kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren
vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli
hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan
siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa
silmänräpäyksessä kimpussaan.
"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; -- "etkö
näe, kuinka miehesi pakenevat?"
Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain
kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä
turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:
"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."
"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että
tämä vapisi.
"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.
"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi,
pääsevät."
"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso
Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.
Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja
Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja;
laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun
loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan
kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä;
sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita
ja kuolevia sekaisin.
Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään
toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen
suurta nuijaansa täysin voimin.
"Herkeä jo!" -- sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"
"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani,
iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen
sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui
maahan.
Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi
jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo
nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt
eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei
ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä
ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään,
ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.
Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja
sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella
kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli
Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka
oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian
jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja
juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.
"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin
voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.
"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran -- "kun kerran olen sinun saanut
käsihini, en sinua niin pian päästä."
Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin.
Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti
Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan
tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä
Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä
paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa,
katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen
jupisten:
"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."
Lappajärvellä.