Puolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen
huuto pääsi hänen huuliltaan.
Kas tässä, mitä hän näki!
Pitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He
olivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin
uhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.
"Kiiruhtakaa!" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään
vesille. "Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa
on luonnollista."
Nämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä
kohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi
veneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän
melkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä
ja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen
pohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia
vastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.
"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" -- sanoi Mikko
laskiessaan aironsa veteen. -- "Me olemme jo niin paljon ennakolla."
"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat
sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin
mekin."
"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. -- "Onpa
heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."
"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli
tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.
"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden
ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."
Rouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.
Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa,
lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka
rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen
toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin
rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan
saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle.
Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme,
oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.
-- "Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka
voi tavata tuohon Suomalaislurjukseen", huusi katteini Margunoff, joka
nyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä
silmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta
oli iloinnut.
Muuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi.
Luoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.
"Annas tänne!" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen
lähellä olevan sotamiehen kivääriin. -- "Minä teille näytän, ett'ei ole
vaikeata osata tuommoiseen maaliin!"
Näin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei
siihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä
muutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut,
kun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat
nähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot
hiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän
kasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi,
osoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:
"Jos olisitte kiiiruhtanut, ei saalis olisi päässyt kouristani!"
"Kiiruhtanut!" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa
synkistyivät. "Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki
metsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee
kulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät
ne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me..."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän", keskeytti Margunoff sukkelaan. "Vaan
eikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen
uimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin
koetuksen onnistuvan."
Kasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita
miehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi
kaikista, tekemään yritystä.
"Jos vaan pääset yli joen", sanoi Margunoff, "et tarvitse muuta, kuin
ratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä
muassaan."
Kasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään
veteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja
kielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että
joku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.
Kun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään
ja itsekseen hän mutisi: "Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä
lähdet."
"Mitä sinä jupiset?" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren
yläpuolelle.
"Minä vaan tahtoisin rukoilla tuon kasakan sielun puolesta, mutta..."
"Mitä ai'ot tehdä?"
"Estää häntä meitä takaa-ajamasta. Minä ymmärrän hyvin, rouva Herner,
katteini Margunoffin aikomuksen. Jos kasakka pääsee ehiänä tälle
rannalle, olemme me hukassa."
Tämän lyhyen keskustelun aikana oli Ilmakin kohounut istualle. Hänen
silmäyksensä lensivät salamannopeudella uivaan viholliseen ja hänen
kumppaniinsa rannalla ja sieltä taas äitiin ja Mikkoon. Kun hän näki
muutaman jääkärin murtavan hänen kotinsa ulko-oven ja tunkevan sisälle,
huudahti hän. Silloin jo hän aavisti mitä seuraaman piti.
Kasakka oli ehtinyt joen puoleen väliin, ja mustat silmänsä näyttivät
sanovan niinpaljon kuin: nyt olette käsissäni! Mitä hän itsekseen
mutisi, sitä ei kukaan kuullut.
"Pari airon-iskua vielä ja me olemme maalla", sanoi Mikko rouva
Hernerille. "Olkaa valmiina paikalla hyppäämään pois veneestä."
Rouva Herner ei sanaakaan vastannut, vaan kun vene töyttäsi rantaan,
tekivät hän ja Ilma niinkuin Mikko oli käskenyt. Kuin tämä silloin näki
naisten olevan maalla, nousi hän veneessä seisaalleen sekä veti äkkiä
pistuolin, jonka oli piiloittanut takkinsa alle, esille. Rouva Herner
ja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi
tuskallisesti:
"Oletko tarkka ampumaan, Mikko?"
"Sen saa nähdä kohta", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin
kasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan
aseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea
virittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.
Kasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta
tulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä
tässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut
silmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot
hiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen
laulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.
Kasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini
Margunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta
kaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi
juostessaan pienelle talolle:
"Ampukaa heihin ja sitte tulta tähän hökkeliin!"
Eikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä
kuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin
pieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja
jääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet
huomanneet taloa ryöstäessään.
* * * * *
Minkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan
tuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän
poskiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi
vihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata
uhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan
mielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli
Mikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen
jupisi hän:
"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko.
Sinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!"
"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?" kysyi rouva Herner vihdoin,
pyyhkien silmiään. "Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme
kokonaan sinuun."
"Kiitoksia sanoistanne" -- vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; --
"minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä
kauan täällä", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, --
"sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä
kohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta
siellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä."
Odottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään
läksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan
tyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun
pakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään
heittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri
metsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä
Mikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen
huolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:
"Sinä olet levoton, Mikko! Sano meille suoraan, pelkäätkö mitään
vaaraa?"
Mikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä
mielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän
ei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:
"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon
parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."
"No" -- sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan --
"minä luulen vaaran uhkaavan."
"Mistä päin? Margunoffiltako?" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.
"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen
päätään. -- "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä
olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne
vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on
mahdollista, niin koettakaa käydä."
"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla
seisaalle. -- "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."
"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo
olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat
ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi
vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen
jupisi:
"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki
valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte
minua!"
Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli
tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan
suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta
syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli
tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä
naiset. Sanaakaan ei lausuttu.
Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli
tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän
asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet
säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt
heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan
muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään
oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan
kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.
Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella
kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään
sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat,
ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla
äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.
"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan,
että hän tuskin kuuli. -- "Katteini Margunoffin kanssa ei ole
leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän
lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme
tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."
"Ethän ai'o..."
"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen,
kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he
huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos
heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat
vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi.
Tekijä.]
Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki;
he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.
Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa
kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä
omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja.
Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein
täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka
vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun
kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän
kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei
kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka
käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä
onnellisessa tilassa.
Vaan palatkaamme sotamiehiimme.
Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan
hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin
tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten
ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen
toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä
ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän
liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko
heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät
ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi
sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka
he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän
ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät
tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä
sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän
sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä
vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat
lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen
valtaan.
"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. --
"Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."
"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. --
"Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"
Rouva Hernerkin vähän hymyili.
"Vaan, millainen on heidän mielenlaatunsa huomenna?" kysyi hän.
"Huomenna!" puhkesi Mikko sanomaan. "Heidän pohmelossa olonsa on heidän
autuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin
ollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen
unhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa,
nimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli
hän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä."
Keskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja
käänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät
eivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.
"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!" sanoi Mikko itsekseen. "Te
makaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin."
Näin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti
sotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän
seuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän
kiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina
olivat katselleet mitä Mikko teki.
"Nyt on aika jatkaa matkaa", sanoi hän; -- "meillä on vielä pitkältä
sitä jälellä."
"Mitä ai'ot tehdä sotamiehille?" kysyi Ilma.
"Niitä tulen noutamaan hetken perästä."
Noin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle,
missä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: "Ken siellä?"