Näyttämö sama. Lauantai-ilta.
(Vilma kokoilee seinällä olevasta pienestä kaapista tavaroitaan suureen
liinaan, sitoo sen nyytiksi, kääntyy vielä kerran katsomaan pirttiä ja
on juuri tarttumaisillaan ovenripaan kun Heikki tulee.)
HEIKKI. Minä arvasin sinun aikeesi... Onneksi ehdin tänne ajoissa.
(Taluttaa Vilman istumaan.)
VILMA. Olisit antanut minun mennä.
HEIKKI. Sinä jäät minun luokseni.
VILMA. Minä pelkään niin sinun äitiäsi. Hän katsoo minua aina kuin...
En minä osaa sanoa. Minä tunnen itseni niin sanomattoman onnettomaksi
hänen läsnäollessaan... Ja minähän olen syyllinen. Minä olen vienyt
hänen poikansa.
HEIKKI. Maailma on tehnyt äidin kovaksi, mutta ei hän sinulle mitään
pahaa tee. Hän rakastaa minua eikä voi unhoittaa Honkalaa. Hänen
mieltään kirveltää nyt, mutta kerran taas kaikki tasaantuu, kerran me
hänet lepytämme.
VILMA. Ei hän koskaan unohda, mitä sinä eilen sanoit.
HEIKKI. Kuohahdinhan minä liikaa, mutta äiti siihen... No olkoon!
VILMA. Anna minun mennä, niin on paljoa parempi. Se oli niin
kauheata...
HEIKKI (puhuen melkein karusti). Minä en luovu sinusta. Minä en voi
luopua sinusta... Enhän minä ole sinulle milloinkaan mitään turhia
puheita ja lurituksia pitänyt, mutta... Nääs minusta semmoiset
suupaltit ovat suuria lurjuksia... Itsestäänhän tämä kaikki on... Sinä
et saa lähteä.
VILMA. Minä en saa jäädä tänne.
HEIKKI. Mitä sinä nyt... Sinä olet semmoinen raukka.
VILMA. Minun täytyy lähteä...
HEIKKI. Älä kiusaa itseäsi, hyvä lapsi. Kyllä kaikki vielä kääntyy
parhain päin.
VILMA. Sinun äitisi ei lepy koskaan.
HEIKKI. Saatpahan senkin kokea.
VILMA. Kunpa emme olisi ollenkaan...
HEIKKI. Johan sinä nyt vallan...! Tuommoisia ei saa puhua. Kaikki menee
niin hyvin ja hauskasti, että sinä itsekin kerran ihmettelet. Eikö
niin?
VILMA. Niinhän sinä sanot.
HEIKKI. Ja sinäkin. Sinun täytyy rohjeta ottaa oma osasi. Sinä et saa
antaa maailman kolhia tiseäsi.
VILMA. Lopettaneeko tuo kolhimistaan minun tahdostani.
HEIKKI (teeskennellyn ankarasti). Nyt sinä panet tavarasi kauniisti
kaappiin takaisin ennenkuin väet tulevat saunasta... Ja sitten sinä et
saa enää ajatella tätä asiaa. Tottele sinä vaan, sinä pahankurinen
lapsi! (Vilma panee tavarat kaappiin.) Kas niin! Kuuntele nyt tarkasti,
mitä minä sanon. Tänä iltana sinä et itke yhtään, et yhtään, muista
se... Kun muut ovat menneet nukkumaan, tulen minä luoksesi hetkiseksi.
Silloin katsotaan, kuinka sinä olet totellut minua.
VILMA. Sinä osaat laskea leikkiä kaikesta.
HEIKKI. Eihän täällä maailmassa jaksaisi muuten ollenkaan elää.
(Jere tulee.)
JERE. Ahaa! Tännekös sinä juutas karkasitkin! Ei siellä silloin vielä
löylyä ollut, kun sinä lähdit, mutta sitten sitä alkoi tulla. Kiuas
jyrisi kuin ukkonen ikään, kun minä siihen vettä roiskasin. Siellä
olisi vaikka silakat seinänraossa paistuneet. (Vilma menee.) No mikäs
kiire sille tuli?
HEIKKI. Näkyypä se "nykykansankin mies" osaavan sen kiukaan kivetä.
JERE. Jaa'a. Ei sitä kehtaa kieltää.
(Emäntä ja isäntä tulevat.)
ISÄNTÄ. Kyllä siellä sitä löylyä olikin.
JERE. Ettei vaan syty koko höskä yöllä palamaan.
ISÄNTÄ. Se tässä vielä puuttuisi!
JERE. Kyllä se sauna sentään on poikaa näin vanhalle miehelle! (Menee
juomaan kaljaa ja huomaa pöydällä sanomalehdet.) Ahaa, johan ne
aviisitkin ovat tulleet! (Antaa yhden lehden Heikille ja istuutuu
akkunan luo lukemaan omaansa; isäntä ja emäntä istuvat pitkällä
penkillä pöydän vieressä.) Joko lie taas metsiä palanut, kun on ollut
niin kuumat.
(Vaitiolo.)
ISÄNTÄ. Tuohan muija uutta kaljaa, minua kuivaa näin saunan päälle niin
kovasti.
EMÄNTÄ (mennessään). Oli meillä ennen piikakin!
(Vaitiolo.)
ISÄNTÄ. No mitäs uutta kuuluu?
JERE. Niitä metsäpaloja vaan. Ja arvaahan sen, kun on ollut tämmöiset
poudat... Näkyvät panneen sen Mattilan sian kaivoon putoamisenkin
tänne... Hyi ollensakin! Aina ne niistä Pohjanmaan puukkojunkkarien
tappeluksista ränttäävät. Kyllähän sen lorun jo joka ihminen tietää.
Eihän ne siellä rehkimättä osaa elää.
(Emäntä tuo kaljatuopin, tarjoo isännälle ja juo itsekin.)
JERE. No tuonasen ryppy!
ISÄNTÄ. Mitä siellä nyt oikeen on?
JERE. No ei nyt uskoisi!
ISÄNTÄ. Etkö sinä saa sitä sanottua!
JERE. Saanhan minä. Täällä lukee, että ne siellä Hispaaniassa kuuluvat
polttavan suurella kokolla noitia. Sitä lystiä kokoontuu sitten papit
ja lukkarit ja kaikki muu kansa ihmettelemään. Autotahveeks ne tätä
sitten karahteeraavat.
EMÄNTÄ. Noitia?
JERE. Niin, noitia.
ISÄNTÄ. Ettäkö oikeen nuotiolla?
JERE (lukien). Noidat sidotaan -- tuota noin -- paaluun suurelle
halkoroviolle.
ISÄNTÄ. No sepä se!
JERE. Kas kun eivät paistaneet saunassa. -- Mutta liekkö niillä
Hispaanian murjaaneilla semmoisia. -- Kyllä siellä meidänkin saunassa
olisi tänä iltana korventunut vaikka viisi noitaa. Olisi vissistikin.
(Emäntä on suurella jännityksellä seurannut keskustelua.
Yht'äkkiä hän näyttää keksivän jotakin, hänen silmänsä saavat
kamalan kiillon, suonenvetoisesti puristaa hän isännän kättä.)
ISÄNTÄ. Mitä sinä, muija, oikeen meinaat, kun niin likistät?
EMÄNTÄ (havahtuen aatoksistaan). Enhän minä..
ISÄNTÄ. Vai et.
JERE. Kyllä ne muutamat akat tarvitsisivatkin hyvän juhannuskokon
alleen... Se Kärkisten Kaisakin.
HEIKKI. Älähän, ukko kulta, heilallesi tuommoisia toimittele.
JERE. Suuppo kiinni!... Tuonasen ryppy!... Pianpa sinä taas sen
vyyhtesi pään löysit? Maata minä menen. En minä viitsi olla täällä
sinun pilkattavanasi.
ISÄNTÄ. Jokos sinä nyt luit sen sanoman?
JERE. Johan minä sen luin. Ei siellä muusta ollutkaan kuin niistä
iankaikkisista paloista ja kaiken maailman noitaämmistä. Hyvää yötä!
ISÄNTÄ. Hyvää yötä!