EMÄNTÄ. -- Olen sellainen tyhjäntoimittaja.
ISÄNTÄ. So, so, älähän nyt! Nääs se oli sillä lailla, että kun --
(Vaikenee Jeren tullessa.)
JERE. No nyt minä sitten olisin valmis vaikka lähtemään.
EMÄNTÄ. Annahan, ukko, se kirje Jerelle. (Isäntä antaa kirjeen.) Kun
sinä tulet kirkonkylään, viet sinä heti ensi työksesi tämän kirjeen
Honkalan emännälle ja sanot hänelle paljon terveisiä minulta. -- Sitten
sinä menet leipurille ja tilaat sokerikakun ja pikkuleipiä. Ne saa
sitten lähettää kirkkoväen mukana meille. Kauppiaalta sinä tuot kolme
kiloa kahvia ja saman verran palasokeria ja -- mitäs minun vielä
pitikään tuottamani?
ISÄNTÄ. Minulle sinä sieltä kauppiaalta tuot punasen topan ruutia,
puolenkiloa kahdeksan numeron hauleja ja viisikolmatta kahdentoista
kaliiperin hylsyä. Tässä alkaa kohta linnustuksen ajat.
EMÄNTÄ. Aina sinä niitten pyssyjesi kanssa vähtäät. -- Niin, kolme
kiloa kahvia ja sokeria sekä paketti jästiä. --
JERE. Kun ne kaliiperit ja jästit nyt vaan muistaisi.
EMÄNTÄ. Ethän sinä, ukko rahju, niitä muista. Taitaa olla paras, että
kirjoitetaan ne kaikki paperille. (Isäntä ja emäntä menevät. Jere istuu
penkille ja alkaa latailla piippuaan. Vilma tulee kantaen
kaljatuoppia.)
JERE. Annahan likka, kun minä ryyppään vähän sitä sinun kaljaasi. (Juo)
Ahhah! Hyvää se olikin.
VILMA. No millekäs asialle se Jere sinne kirkolle oikeen menee?
JERE. Jaa'a. Nyt onkin ylen tärkeät asiat.
VILMA. Kun ei se Jere vaan kulkisi naimaretkillä?
JERE. No niilläpä tietenkin.
VILMA. Sitä Kärkelän Kaisaako se Jere nyt sitten meinaa?
JERE. Älähän pilkkaa.
VILMA. Enhän minä.
JERE. Sinne Honkalaan se emäntä minut lähetti.
VILMA. Honkalaan?
JERE. Niin juuri.
VILMA. Mitäs asiaa emännällä on Honkalaan?
JERE. Kattiako sinä sillä tiedolla teet? -- No voinhan minä sen sinulle
sanoakin. Niitä Honkalan väkiä se emäntä lähetti tänne kesteihin
pyytämään.
VILMA. Eihän nyt ole edes Tanelinpäivät.
JERE. No jollei ole, niin keksiihän ihminen aina jotakin muuta syytä,
kun sitä välttämättömästi tarvitsee.
VILMA. "Välttämättömästi juttelee." Mies hoi! Mitä sinä juttelet?
JERE. Aai, minä huomaan, ettei sinun kalloosi ole sitä älliä viljalti
siunaantunut. Ja mistäpä sitä -- vaimoihmisen päähän. Nääs sinä et osaa
katsoa kaikkien asioitten päälle yht'aikaa. Mutta minä osaan.
VILMA. No katso sitte!
JERE. Joo, sen minä teenkin. Jos minä lyön meidän läsipäistä tammaa,
niin se tietää, että emäntä on haukkunut isäntää ja isäntä minua. Nääs
se on nyt sitä asioitten ylikatsomusta, översihtiä. Ja jos Honkalan
väki pyydetään meille noin vaan ilman aikojaan pitoihin, niin se tietää
häitä.
VILMA (säikähtäen). Häitä?
JERE. Häitä niinkin, juuri häitä. Honkalassa on likka ja meillä poika
ja mitäs muuta enää häihin tarvitaankaan? -- Mutta ethän sinä ymmärrä
tätä asiaa, eihän sinulla ole sitä oikeata ylikatsomusta.
VILMA (kääntyy poispäin). Niin, niin. Eihän minulla sitä ole.
JERE. Ja pulska pari siitä tuleekin. Likka niin punaposkinen ja
norjakäyntinen ja niin rikas, niin rikas. Ja entäs sitten meidän
Heikki! Sen komeampaa miestä saa hakemalla hakea.
VILMA (itkuun puuskahtamaisillaan). Niin.
JERE. Joutenhan sinne Heikki kotivävyksi muuttaakin ja myö koko tämän
Korpelan höskän. -- Kyllä siellä suuressa Honkalassa kelpaa sitten
kelliä ja äljennellä. -- Mutta annas olla, sinähän olet vallan oudon
näköinen. Kun et vaan olisi kipeä?