"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset
uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain
pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä
kukkuloillasi."
Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan
omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä,
ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra,
ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti
kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don
Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli
tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan
suorittanut sotilailleen.
Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu
hirvittäväksi taisteluksi -- kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa.
Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja,
tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman
hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni
indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka
raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.
Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King
of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä
enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin
hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria
saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin
oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne
hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli
tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi
käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan
historiaa.
Saapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena
laajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen
poikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen
lyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet
sukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin
-- nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman,
Tracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään
Kuulaaksossa.
Nimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa,
vilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain
on jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää
nimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen
kuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja
Frohling -- jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai
nimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset
viininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin
Kohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi
viinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.
La Motte -- hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani
alulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan
kartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja
nyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja
viinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin
tilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.
Cooper ja Greenlaw -- niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät
kaksi vainajata, "Pikku Lillien" ja "Pikku Davidin", jotka nykyään
lepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä.
Myöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään
kolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla
vainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään
kesannoksi.
Haska -- hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta,
joka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä
pienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi
maata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo
nyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman
saattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen
taistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka
ovat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan
omenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan
asiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.
"Uneksijoita ja aaveita", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.
"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia", minä
väitän.
"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta."
"Elämälle välttämätöntä valhetta", minä vastaan.
"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?" uhmailee Valkoinen
Logiikka. "Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia
valehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme
hiukan William Jamesia".[5]
"Siinä oli terve mies", minä sanon. "Hänen puoleltaan meidän ei
tarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia
vahvistavia aineita, joihin voi luottaa."
"Tunteeksi kuohittua järkeä", virnistää Valkoinen Logiikka. "Kaiken
ajattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden
tunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon
käsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi.
Järjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä
järkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä --
metafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät
järjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen
säälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.
"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista,
joka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi -- mitä se on? Kone, joka muuttaa
kiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne
muodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä
kokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet.
Sinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja
itsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija
on tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.
"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse
liitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan
olotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä
ei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä
omaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen,
vaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.
"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja,
vesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja
kosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen
rakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista
pöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden
hämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän
vääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä
peikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi
veljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on
määrännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista
itsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan
kadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.
"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset
kertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön
valtoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat
metafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka
vaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa,
joskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi
Saarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet
ja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän
salajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän
filosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein
uskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.
"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä,
sielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista
gnostillisuutta, sanahuntuja ja -kudoksia, lörpöttelevää
subjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia
haaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja -- sellaisia ovat ne aineet,
toivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso
niitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain
murheellisia todisteita -- Schopenhauereita, Strindbergejä,
Tolstoita, Nietzschejä.
"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda."
Minä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja
juodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan,
minä toistan Richard Hoveyn sanoja:
Turhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän
ja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme
välittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa,
ennenkuin joudut matojen saaliiksi.
"Minä kukistan sinut", huudahtaa Valkoinen Logiikka.
"Etpä", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. "Minä
tiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen
naamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa
Yöhön. Hedonismi[6] on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta,
parhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä --"
"Mutta nyt minä kukistan sinut!" keskeyttää Valkoinen Logiikka
jatkaen aloittamaansa lainausta. "Mutta ellet halua jatkaa tätä
kurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta
päättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman
jälkeen."
Ja minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä
tunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii
kuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman
miellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan,
hänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat
jälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka
kertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta,
joita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.
Ja päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle
Logiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn
vakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman
typeriä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja
ihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen
keskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien
jumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen
kustannuksella.
Kujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi,
olkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta
ajattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla
tuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian
päätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin,
joita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.
Ja kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen
reunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja
Valkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta.
Ja vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten
Harry Kemp kuuli:
"Yön halki kuulin kutsun nuoruuden:
'On mennyt multa riemu entinen;
ei sijaa pysyvää saa jalkani!
Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi;
ei viipyä se tohdi hetkeäkään,
vaan rientää maailmaan luomaan säteitään,
ja ruusuakin häipyvämpänä
mun sateenkaarein loistaa äkkiä
ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn --
Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'"