Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen,
mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun
itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan
aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista
alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia.
Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän
lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi
tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista
mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne
mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti.
Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata,
rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että
ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota
rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja
teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut
taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja
enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta,
jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani
puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.
Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta
ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta
kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen
alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja
hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana,
jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi
pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että
kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla
tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla.
Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain
suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän
järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun
kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.
Seuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden
mielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla
maatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini.
Parillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn
liekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua.
Iltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea,
mikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia
ja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä.
Olen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky,
hallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut
olemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita.
Minulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen
valtakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani...
Ja kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota
ihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen,
miten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin
kauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä,
joilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka
nyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua
häviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä
ihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin
silmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja
päivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja
vuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä
tiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.
Kadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin
taidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä
jo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni
peukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti
vahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin
olen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni
luiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha
juoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa,
jotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin
muinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin
ne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle
köysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan
köyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta
vetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen
tundrain.
Tiedän kantavani luurankoa tämän lahoavan ruumiin sisällä, joka on
kuolemistaan kuollut aina siitä pitäen kuin synnyin. Tiedän, että
sen lihakuoren alla, jota sanotaan kasvoikseni, on luiseva, nenätön
pääkallo. Mutta tämä ei herätä minussa kammoa. Ken pelkää, se on
terve. Kuoleman pelko auttaa elämään. Mutta Valkoisen Logiikan
kirous on siinä, että se ei saata pelkäämään. Valkoisen Logiikan
maailman-tauti saa ihmisen irvistämään leikillisesti Viikatemiehelle
päin silmiä ja pilkkaamaan elämisen taikalyhtykuvasarjaa.
Ratsastaessani minä katselen ympärilleni, ja joka taholla voin
nähdä luonnollisen valinnan säälimätöntä ja loppumatonta tuhlausta.
Valkoinen Logiikka haluaa itsepintaisesti avata kauan sulkeutuneina
pysyneet kirjat ja kohta kohdalta, luku luvulta esittää näkemäni
ihanuuden ja ihmeellisyyden turhuuden ja tomun sananparsin.
Ympärilläni kaikuu surinaa ja sirinää, ja minä tiedän sen lähtevän
hyttysparvesta, joka lyhyen hetken vinkuu heikkoa valitustaan.
Minä palaan maatilani halki. Päivä on hämärtynyt ja petoeläimet
ovat liikkeellä. Minä katselen tuota säälittävää traagillista
näytelmää, jossa elämä imee elämästä ravintoa. Tässä ei ilmene mitään
moraalisuutta. Ainoastaan ihmisessä on moraalisuutta ja ihminen
sen loi -- toiminnan lakikirjan, joka edistää elämää ja kuuluu
totuuden vähemmänarvoiseen lajiin. Mutta kaiken tämän minä tiesin
ennestään, pitkällisen tautini väsyttävinä päivinä. Nämä olivat noita
suurempia totuuksia, jotka niin menestyksellisesti opin unohtamaan;
totuuksia jotka olivat niin vakavia, että kieltäydyin käsittämästä
niitä vakavasti ja kisailin niiden kanssa niin hellävaroen, kuin
ne olisivat olleet tietoisuuden takana nukkuvia koiria, joita en
halunnut herättää. Minä vain koskettelin niitä ja annoin niiden
sitten levätä. Olin liian viisas, liiaksi pahanilkisen viisas
herättääkseni ne. Mutta nyt Valkoinen Logiikka kaikesta huolimatta
herättää ne, sillä tuo urhea Valkoinen Logiikka ei pelkää ainoatakaan
maallisten unelmain hirviötä.
"Tuomitkoot vain kaikkein koulujen tohtorit minut", kuiskaa Valkoinen
Logiikka ratsastaessani edelleen. "Mitäpä siitä? Minä olen totuus.
Sinä tiedät sen. Sinä et voi taistella minua vastaan. Minun sanotaan
edistävän kuolemaa. Mitäpä siitä? Se on totuutta. Elämä valehtelee
elääkseen. Elämä on lakkaamatonta valehtelemis-menetelmää. Elämä
on hullua karkeloa valtakunnassa, missä ilmiöt virtaavat mahtavana
luoteena ja vuoksena, kahlehdittuina meille tuntemattomien kuiden
vaihteluihin. Ilmiöt ovat aaveita. Elämä on aaveiden maa, missä
ilmiöt vaihtuvat, sekaantuvat toisiinsa, sulautuvat keskenään ja
kaikkein toisten kanssa, jotka ovat, jotka eivät ole, jotka aina
liehuvat, häipyvät ja katoavat, ainoastaan saapuakseen uusina
ilmiöinä, toisina ilmiöinä. Sinä olet sellainen ilmiö, sinä olet
muodostunut lukemattomista menneistä ilmiöistä. Kaikki, minkä
ilmiö voi tietää, on kangastusta. Sinä tunnet halun kangastukset.
Juuri nämä kangastukset ovat niiden ilmiöiden käsittämättömiä ja
arvaamattomia kasautumia, jotka keräytyvät sinuun ja muodostavat
sinut menneisyydestä, jotka sitten hajaannuttuasi pyyhkäisevät
sinut toisiin käsittämättömiin ja arvaamattomiin ilmiökasautumiin
kansoittamaan tulevaisuuden aaveiden maata. Elämä on aaveista
muodostunutta ja katoavaa. Sinäkin olet aave. Kaikkien niiden
ilmiöiden kautta, jotka olivat ennen sinua ja muodostavat nyt sinut,
sinä kohosit kehityksen mudasta, ja sinne sinä katoat, sulautuen
niiden ilmiöiden aineksiin, jotka syntyvät sinun jälkeesi."
Luonnollisesti en voi vastata tähän mitään, ja ratsastaessani
edelleen illan varjojen kautta minä hymyilen ivallisesti tuolle
Suurelle Fetishille, joksi Compte nimitti maailmaa. Ja minä muistan,
mitä eräs toinen tunteen pessimisti on sanonut: "Katoavaista on
kaikki. Niiden, jotka syntyvät, täytyy kuolla; ja kuoltuaan he
iloitsevat siitä, että saavat levätä."
Mutta tuolla saapuu hämärikössä muuan, joka ei iloitse siitä, että
pääsee lepoon. Hän on eräs maataloni työläisiä, vanha italialainen
siirtolainen. Hän paljastaa päänsä nöyrästi, koska minä mukamas olen
hänelle elämän herra. Minä merkitsen hänelle ravintoa, suojaa ja
olemassaoloa. Hän on raatanut juhdan lailla kaiken elämänsä ja elänyt
vähemmän mukavasti kuin hevoseni oljilla peitetyissä pilttuissaan.
Työ on tehnyt hänet raajarikoksi. Hän ontuu astuessaan. Toinen
olkapää on vääntynyt toista ylemmäksi. Kädet ovat käsnäisiä käpäliä,
inhoittavia, kamalia. Elämän ilmiönä hän on peräti kurja kappale.
Hänen aivonsa ovat yhtä typerät kuin ruumis ruma.
"Hänen aivonsa ovat niin typerät, ettei hän tiedä olevansa ilmiö",
virkkaa Valkoinen Logiikka nauraa hihittäen. "Hän on tunteiltaan
juovuksissa. Hän on elämän unelman orja. Hänen aivonsa ovat
täynnä ylijärjellisiä vakaumuksia. Hän uskoo ylimaailmaan. Hän on
kuunnellut profeettain houreita, ja nämä ovat puhaltaneet hänen
eteensä paratiisin loistavan saippuakuplan. Hän tuntee sekavaa
sukulaisuutta itse loihtimiinsa epäoleellisuuksiin nähden. Hän
näkee puolivarjoisina näkemyksinä itsensä karkeloivan fantastisesti
avaruuden ja tähtimaailman päiväin ja öiden halki. Hän ei tunne
vähintäkään epäilystä siitä, että maailmankaikkeus on luotu häntä
varten ja että hänen määränsä on elää ikuisesti epäaineellisessa ja
yliaistillisessa valtakunnassa, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat
laatineet vertauksien ja petosten avulla.
"Mutta sinä, joka olet avannut kirjat ja päässyt osalliseksi
kauheasta luottamuksestani -- sinä tiedät, mikä hän oikeastaan on,
sinun ja tomun veli, kosmillinen pila, kemiallinen kepponen, vaattein
verhottu eläin, joka kohosi kiljuvan eläimellisyyden laumasta sen
vuoksi, että hänellä sattui olemaan kaksi isoavarvasta, jotka
saattoi taivuttaa toisia vastaan. Hän on niin hyvin shimpanssin
kuin gorillan veli. Hän lyö rintojaan kiukuissaan ja karjuu ja
vapisee kataleptisessa kurjuudessaan. Hän tuntee hirvittäviä
atavistisia mielijohteita, ja hänet ovat muodostaneet kaikenkaltaiset
pohjattomien ja unohdettujen vaistojen riekaleet."
"Mutta hän uneksii olevansa kuolematon", minä väitän heikosti. "On
kerrassaan ihmeellistä, että niin typerä möhkäle asettuu ajan selkään
ja ratsastaa ikuisuuksia."
"Pyh!" kuuluu vastaus. "Haluttaisiko sinua sitten sulkea kirjat
ja vaihtaa paikkaa tämän olion kanssa, joka on vain ruokahalua ja
pyyteitä, vatsan ja kupeiden marionetti?"
"Typerä on onnellinen", minä väitin.
"Silloin sinun onnellisuuden-ihanteesi on limamainen organismi, joka
kelluu seisovassa, haaleassa hämärän meressä, vai kuinka?"
-- Oh, uhri ei kykene milloinkaan voittamaan Tulilientä!
"Yksi askel poispäin Buddhan Nirvanan tyhjiinraukenemisen
autuudesta", lisää Valkoinen Logiikka. "Kas, tässä on kotisi.
Rohkaise mielesi ja ota ryyppy. Me vihityt, sinä ja minä, me tunnemme
koko typeryyden ja ilveilyn."
Ja kirjojen täyttämässä kamarissani, ihmisajatusten hautakammiossa,
minä tyhjennän lasini, monta lasia, ajan nukkuvat koirat aivojeni
kätköistä ja usutan ne ryntäämään ennakkoluulojen ja lain muurien
ylitse, kautta taikaluulojen ja uskomuksien kaikkien ovelasti
laadittujen labyrinttien.
"Juo", sanoo Valkoinen Logiikka. "Kreikkalaiset uskoivat jumalten
antaneen heille viinin, jotta he voisivat unohtaa olemassaolon
kurjuuden. Ja muistahan, mitä Heine sanoi."
Muistan kyllä hyvin tuon tulisen juutalaisen sanat "Viimeisen
hengenvedon häipyessä on kaikki mennyttä; riemu, rakkaus, suru,
makaroni, teatteri, lehmukset, vadelmamakeiset, ihmistuttavuuksien
mahti, juorut, koirien ulvonta, sampanja."
"Sinun kirkas valkoinen valosi on sairautta", minä lausun Valkoiselle
Logiikalle. "Sinä valehtelet."
"Kertomalla liian voimakasta totuutta", hän ivaa.
"Niin kyllä, niin nurinkurinen on elämä", minä myönnän alakuloisena.
"Liu Ling oli sinua viisaampi", pistelee Valkoinen Logiikka. "Muistat
kai hänet?"
Nyökkään päätäni -- Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin
ryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön
Seitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa
takaperin.
Ja Valkoinen Logiikka jatkaa: "Liu Ling selitti, että humalaisesta
tämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta
limaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja
petosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi."
Ja sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen
kiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen
Kristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: "Mistä tiedän,
etteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin
lujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen
ja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät
liittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä
uneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet;
ja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta... Houkkiot
luulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka
tietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja
sinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi --
minä olen itsekin vain unelma."
"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili
sinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen
siitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut
laisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja
siinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin
ihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka
uneksii olevansa ihminen."