Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän
velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen
tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen
vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan
piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia,
kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua,
oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti
esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan
nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin,
jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen
tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta
jota hän ei milloinkaan anna.
Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät
ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka
mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata,
tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä
vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä
kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet
aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin
kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole
siellä käyneet.
Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä
loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun
syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten
jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen
laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole
kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä
ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista,
tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä
Hashih-maasta.
Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt
noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi
sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään
kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista
kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen
Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat
matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä
en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt
aion kertoa.
Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia.
Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit
totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet
ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä
sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija,
näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma,
jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä
kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin
teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka
johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta
eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat
kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta,
erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.
Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista
laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä,
se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa
laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta
kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy
kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa
että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että
kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se
tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo
itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja
kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen
kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka
sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen
edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen
turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen
tuhoutumisen kohti loppua -- jolloin sen osat (hieno liha, punertavat
ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan
kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan
loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy
totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on
elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.
Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt,
kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden
joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on
mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka
kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä
on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle,
vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen
hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka
erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta,
järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.
Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän
etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla
tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella
maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi
häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen
ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin,
tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä
on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut.
Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin
vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa
mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta
ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta.
Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset
ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella
intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä
varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.
Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat
vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta
ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota
pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin
tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon.
He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He
tekivät oikein.
Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa
mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa
elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen
totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja
kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen
kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja
unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia
uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja
hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa
huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!"
Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman
polulle.