Kun _Snark_ lähti pitkälle matkalleen San Franciscosta, ei
meillä ollut mukana laisinkaan väkijuomia. Tai oikeammin sanoen:
olimme kaikki tietämättömiä siitä, että laivassa oli juotavan
arvoista, emmekä huomanneet sitä moneen kuukauteen. Tämä "kuivana"
purjehtiminen oli minun keksimäni pahanilkinen juoni. Olin tehnyt
Tuliliemelle kepposen. Ja se osoitti, että minä kallistin jo
hiukan korvaani niille heikoille varoituksille, joita alkoi kaikua
tietoisuudessani.
Tietenkin koetin salata tilannetta itseltäni ja puolustautua
Tuliliemen edessä. Ja siinä minä menettelin peräti tieteellisesti.
Sanoin, että joisin vain satamapaikoissa. "Kuivien" meritaivalten
kestäessä elimistöni puhdistuisi alkoholista, joka oli siihen
imeytynyt, niin että satamaan saavuttuani kykenisin nauttimaan
sitä enemmän Tuliliemen seurasta. Alkoholi purisi sitä terävämmin,
pudistaisi sitä tuntuvammin ja suloisemmin. Meiltä kului
seitsemänkolmatta päivää purjehtiessamme San Franciscosta Honoluluun.
Oltuani yhden päivän merellä minua ei kertaakaan vaivannut halu
saada ryyppy. Tämän mainitsen osoittaakseni, että luonnostani en
ole laisinkaan alkoholisti. Kun toisinaan matkan varrella ajattelin
vastaisia ja kuvailin mielessäni Hawaijin ihania _lanai_-aamiaisia
ja -päivällisiä (olin varemmin käynyt siellä pari kertaa), tulin
luonnollisesti ajatelleeksi myöskin juomia, joita nautittaisiin
ennen ateriaa. En ajatellut noita juomia kaivaten, sadatellen matkan
pituutta. Arvelin vain, että ne maistuisivat hyvältä ja kuuluivat
osaltaan oikean aterian ruokalistaan.
Täten todistin jälleen tyytyväisyydekseni, että osasin pitää
Tuliliemen kurissa. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta,
milloin halutti. Sen vuoksi aioin juoda edelleen milloin halutti.
Vietimme viitisen kuukautta Hawaijien ryhmän eri saarilla. Maihin
mentyämme minä nautin väkijuomia. Joinpa hiukkaista enemmänkin, kuin
olin tottunut juomaan Kaliforniassa ennen matkaamme. Hawaijissa
näyttiin juotavan vähäistä enemmän, kuin oli tapana lauhkeammissa
vyöhykkeissä. Hawaiji on kuitenkin vain subtroopillista seutua. Kuta
kauemmas jouduin kuumaan vyöhykkeeseen, sitä runsaammin huomasin
ihmisten käyttävän väkijuomia, sitä enemmän join itsekin.
Hawaijista purjehdimme Marquesas-saarille. Tähän matkaan kului
kuusikymmentä päivää. Kuuteenkymmeneen päivään emme nähneet
kertaakaan maata, purjetta tai höyrylaivan savua. Mutta
alkumatkasta kokki löysi jotain merkillistä tarkastellessaan
aluksen varastoja. Erään syvän arkun pohjasta hän keksi tusinan
angelika- ja muskottiviinipulloja. Nämä olivat joutuneet
maataloni keittiökellarista mukaan kotitekoisten hillojen ja
hedelmäsäilykkeiden keralla. Kuusi kuukautta vallinnut kuumuus oli
aiheuttanut jonkinlaisen muutoksen tuossa paksussa makeassa viinissä
-- varmaankin saanut sen käymään.
Maistoin eräästä pullosta. Se oli oivallista. Ja sen jälkeen
tyhjensin puoli pikarillista joka päivä kello kahdeltatoista, kun
olimme merkinneet muistiin huomiomme ja määränneet _Snarkin_ aseman.
Se vaikutti omituisen kiihdyttävästi. Se lämmitti mieltä ja sai meren
itsestäänkin kauniin pinnan välkkymään entistä kauniimpana. Kun
aamuisin hikoilin kajuutassa tuhatta sanaani sepitellen, rupesin jo
odottelemaan tuota tähdellistä kello kahdentoista tapahtumaa.
Huolta tuotti vain se, että minun täytyi jakaa aarteestani muillekin,
ja oli mahdotonta sanoa, kuinka kauan viivyttäisiin merellä.
Pahoittelin sitä, ettei ollut mukana enempää kuin tusinan verta
pulloja. Ja kun ne olivat loppuneet, pahoittelin sitäkin, että olin
laisinkaan antanut niistä toisille. Janosin jo alkoholia ja halusin
kiihkeästi päästä Marquesas-saarille.
Näin olin hankkinut itselleni todellisen, suuremmoisen janon
Marquesas-saarille saapuessani. Siellä oli useita valkoihoisia,
joukko näivettyneitä alkuasukkaita, komeita maisemia, runsaasti
rommia, suunnattomat määrät absinttia, mutta ei rahtuistakaan
whiskyä tai paloviinaa. Rommi korvensi suunahan. Tiedän sen omasta
kokemuksestani. Mutta minä olen aina mukautunut olosuhteisiin ja
valitsin nyt absintin juomakseni. Tällä aineella oli vain se paha
puoli, että minun täytyi nauttia niin rajattomat määrät tunteakseni
edes lievää vaikutusta.
Marquesas-saarilta purjehdin lastina riittävä määrä absinttia
Tahitiin, missä hankin skottilaista ja amerikkalaista whiskyä; eikä
sen jälkeen tarvinnut purjehtia satamasta toiseen "kuivin suin".
Mutta älköön lukija käsittäkö tätä väärin. Laivalla ei ollut yhtään
humalaista -- sanan tavallisessa merkityksessä humalaista -- siellä
ei hoiperreltu eikä kieriskelty, ei ryvetty tajuttomina. Taitava
ja tottunut juomari, jolla on voimakas ruumis, ei alennu koskaan
tällaiseen tilaan. Hän juo joutuakseen hyvälle tuulelle, ei sen
enempää. Hän välttää tarkoin liiallisesta juomisesta aiheutuvaa
pahoinvointia, jälkiseuraamuksia, avuttomuutta ja nöyryytystä.
Taitava ja tottunut juomari hankkii itselleen hienon ja sopivan
puolihumalan ja tekee sen kaiken vuotta kärsimättä mitään ilmeistä
vauriota. Yhdysvalloissa on tätä nykyä satoja tuhansia sellaisia
miehiä, klubeissa, hotelleissa ja omissa kodeissa -- miehiä, jotka
eivät ole koskaan humalassa, mutta myös harvoin ovat täysin selviä,
vaikka useimmat heistä suuttuneina väittäisivätkin sen valheeksi. Ja
kaikki he luulevat lujasti, kuten minäkin uskoin, että he pääsevät
tässä pelissä voitolle.
Merimatkoilla olin melkein ehdottomasti raitis, mutta satamissa
join enemmän. Näytti siltä, että tarvitsin troopillisissa seuduissa
runsaammin kuin muualla. Tämä on yleinen kokemus, sillä valkoihoisten
tiedetään kuumassa vyöhykkeessä käyttävän ylenmäärin alkoholia.
Kuuman vyöhykkeen seudut eivät sovellu valkoihoisille. Heidän
ihonvärinsä ei suojele heitä auringon suunnattoman valkoiselta
väriltä. Ultravioletit sekä muut näkymättömät säteet kirjon yläpäästä
raatelevat heidän kudoksiaan, aivan samoin kuin X-säteet tekivät
laboratoriokokeissa, ennenkuin opittiin tuntemaan niiden vaarallisuus.
Valkoihoiset joutuvat kuumassa vyöhykkeessä radikaalisten muutosten
alaisiksi luonteeltaan. He muuttuvat hurjiksi, armottomiksi. He
suorittavat hirvittävän julmia tekoja, jotka heistä olisivat
tuntuneet mahdottomilta heidän alkuperäisessä lauhkeassa
ilmanalassaan. He käyvät hermostuneiksi, ärtyviksi ja vähemmän
siveellisiksi. Ja he juovat enemmän kuin konsanaan ennen. Juominen
on yksi niistä monista degeneratsiomuodoista, jotka ovat seurauksena
siitä, että valkoihoiset ovat liian kauan alttiina ylenmäärin
valkoiselle valolle. Alkoholin käyttö karttuu aivan automaattisesti.
Kuumassa vyöhykkeessä ei pidä oleskella pitkää aikaa. He näyttävät
joka tapauksessa olevan tuomitut kuolemaan, ja ankara juominen
jouduttaa turmiota. He eivät harkitse tätä asiaa. He vain tekevät
niin.
Minäkin sain "auringontaudin", vaikka olinkin ollut kuumassa
vyöhykkeessä vain pari vuotta. Join ankarasti tänä aikana, mutta
juuri tässä tahdon heti poistaa kaiken väärinkäsityksen. Juominen
ei suinkaan ollut taudin eikä matkan hurjistelun syynä. Olin
voimakas kuin karhu, ja monta kuukautta kamppailin "auringontautia"
vastaan, joka raateli rintani ja hermokudokseni siekaleiksi. Minä
suoritin viiden miehen työn matkustaessamme Uusien Hebridien ja
Salomon-saarten kautta ja päiväntasaajan koralliriuttain keskitse,
raadoin hurjasti kaiken aikaa troopillisen auringon alla, potien
malariaa ja muutamia muita pienempiä tauteja, kuten esimerkiksi
raamatun hopeahipiä-spitaalitautia.
Ohjata alusta särkkien ja matalikkojen lomitse ja korallimerien
majakattomien rannikoiden ohitse on jo itsessään miehen työtä.
Minä olin ainoa purjehdustaitoinen koko laivalla. Siellä ei ollut
ketään, joka olisi voinut auttaa minua tekemään huomioita, ei ketään
joka olisi kyennyt neuvomaan pimeydessä keskellä merkitsemättömiä
särkkiä ja kareja. Minä hoidin yksinäni kaikki vahtivuorot. Mukana
ei ollut ainuttakaan merimiestä, jonka osalle olisin voinut uskoa
perämiehen vuoron. Toimin perämiehenä yhtä hyvin kuin kapteeninakin.
Kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa pidin perää torkahtaen
silloin ja tällöin sopivassa tilaisuudessa. Kolmanneksi olin lääkäri.
Ja sallittakoon minun sanoa suoraan, että lääkärin toimi _Snarkilla_
oli siihen aikaan miehen työtä. Laivalla poti jok'ikinen malariaa
-- todellista troopillista malariaa, joka voi surmata kolmessa
kuukaudessa. Jok'ikinen poti visvaisia haavoja ja _ngari-ngarin_
hulluuteen asti ärsyttävää syyhyntää. Japanilainen kokki menetti
järkensä liian lukuisista taudeistaan. Muuan polyneesialaisista
merimiehistäni kamppaili kuoleman kynsissä vatsakuumetta potien.
Niin, siinä oli miehellä täysi työ, ja minä tarjoilin lääkkeitä,
kiskoin suusta hampaita ja autoin potilaitani suoriutumaan
sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.
Neljänneksi olin kirjailija. Pusersin hikipäässä esille tuhat sanaani
joka päivä, jok'ikinen päivä, paitsi milloin kuumepuuska kaappasi
minut valtaansa tai pari kiukkuista tuulenpuuskaa kaappasi _Snarkin_
lennätettäväkseen. Viidenneksi olin matkailija ja kirjailija, halusin
innokkaasti nähdä uutta ja kerätä aineksia muistikirjaani. Ja
kuudenneksi olin aluksen päällikkö ja omistaja ja liikuin oudoilla
seuduilla, missä vieraat ovat harvinaisia ja herättävät suurta
huomiota. Siksi minun oli pidettävä huolta myöskin seuraelämästä,
otettava aluksella vastaan vieraita, käytävä itse maissa tapaamassa
viljelijöitä, kauppamiehiä, maaherroja, sotalaivain kapteeneja,
kähärätukkaisia ihmissyöjäin kuninkaita sekä pääministereitä,
jotka toisinaan olivat peräti onnellisia voidessaan komeilla
puuvillapaidassa.
Luonnollisesti minä join. Join vieraitteni ja isäntieni kera. Join
myöskin itsekseni. Kun kerran suoritin viiden miehen työn, arvelin
olevani oikeutettu juomaan. Alkoholi teki hyvää miehelle, jonka
täytyi ponnistella ylenmäärin. Huomasin, miten se vaikutti vähäiseen
laivamiehistööni: kun se oli katketakseen kiskonut raskasta ankkuria
neljänkymmenen sylen syvyydestä ja puolen tunnin kuluttua seisoi
läähättäen ja vavisten, minä sain siihen uutta voimaa antamalla aito
annoksen rommia. Miehet vetäisivät syvään henkeään, pyyhkivät suutaan
ja kävivät jälleen käsiksi tarmonsa takaa. Ja kun me kallistimme
_Snarkin_ syrjälleen korjaustöitä varten ja saimme raataa kaulaan
asti vedessä kuumepuuskien kynsissä väristen, minä huomasin miten
rommi auttoi suoriutumaan työstä.
Tässä tapaamme jälleen uuden puolen tuota monipuolista Tulilientä.
Ensi näkemältä näyttää siltä, että hän antaa aina jotain ilmaiseksi.
Siellä, missä ei ole enää jäljellä voimaa, hän löytää uutta voimaa.
Uupunut yltyy suurempiin ponnistuksiin. Sillä haavaa voima näyttää
todellakin lisääntyvän. Muistan, kuinka kerran kuljetin hiiliä
eräällä valtamerihöyryllä helvetillisen viikon ajan, jonka kuluessa
me hiilenkuljettajat pysyimme työssä whiskyn avulla. Me raadoimme
kaiken aikaa puolihumalassa. Ilman whiskyä emme olisi kyenneet
pitämään huolta hiilen kuljettamisesta.
Tämä Tuliliemen suoma voima ei ole kuviteltua voimaa. Se on
todellista tarmoa. Mutta se riistetään voiman lähteistä, ja lopulta
siitä on maksettava sekä pääoma että korot. Mutta rupeisiko väsynyt
ihmisolento ajattelemaan niin pitkälle? Hän ottaa tämän näennäisesti
ihmeellisen voiman lisäyksen nimellisarvosta vastaan. Ja moni
rasittunut liikemies, ammattimies ja loppuun kulutettu tavallinen
työläinen on vaeltanut Tuliliemen viitoittamaa kuolontietä tämän
hairahduksen vuoksi.