Mutta sama kiihoke ei jaksa ajan mittaan aiheuttaa ihmisen
elimistössä samoja tuloksia. Vähitellen sain huomata, ettei yksi
_cocktail_ sisältänyt laisinkaan nostatusta. Se ei synnyttänyt
mitään lämpöä, ei kutkuttanut nauramaan. Nyt tarvittiin kaksi tai
kolme lasillista luomaan saman vaikutuksen kuin alkuaan yksi ainoa.
Ja minä tarvitsin tuota vaikutusta. Join ensimäisen _cocktailini_
puoli kahdeltatoista, siirtyessäni aamuposti mukana riippuverkkoon,
ja toisen nautin tuntia myöhemmin juuri ennen ateriaa. Minulle kävi
tavaksi kavuta verkosta kymmentä minuuttia varemmin ennättääkseni ja
juljetakseni siemaista kaksi _cocktailia_, ennenkuin ryhdyin syömään.
Näin tapahtui päivittäin -- kolme _cocktailia_ yhdessä tunnissa, joka
ennätti kulua työn päättymisestä aterian alkamiseen. Olin siis saanut
kaksi mitä turmiollisinta ryyppytapaa: join säännöllisesti ja join
yksikseni.
Olin aina halukas ottamaan lasin, kun sattui olemaan vieras
saapuvilla. Join yksikseni, kun ei ollut toveria käsillä. Sitten
astuin uuden askeleen. Kun saapuvilla oli vieras, joka oli
väkijuomien käyttöön nähden perin kohtuullinen, minä tyhjensin
kaksi lasia kutakin hänen lasiaan kohti -- yhden lasin hänen
kerallaan, toisen ilman häntä ja hänen tietämättään. _Varastin_
tuon toisen lasillisen, ja kaikkein pahinta oli se, että rupesin
juomaan yksikseni, vaikka saapuvilla -- olikin vieras, toveri,
jonka seurassa olisin voinut juoda. Mutta Tuliliemi keksi siihen
lieventävän selityksen. Oli sopimatonta kiusata vierasta liiallisella
vieraanvaraisuudella ja juottaa hänet humalaan. Jos yllytin niukkaan
määrään tottunutta pysyttelemään ryyppäämisessä minun tasallani,
niin varmasti laittaisin hänet juovuksiin. Täytyihän minun varastaa
itselleni joka toinen lasillinen, muutoin olisi pitänyt kieltäytyä
tuosta nostatuksesta, minkä hän sai puolta vähemmästä määrästä.
Kun nyt kuvaan tätä juomistottumukseni kehitystä, pyydän lukijaa
muistamaan, etten ole mikään narri enkä raukkakaan. Sen mukaan
kuin maailma arvostelee asioita, minä olen saavuttanut menestystä
-- uskallanpa sanoa: paljoa suuremmassa määrin kuin tavallinen
onnellinen ihminen -- ja menestystä, joka on vaatinut melkoisen
määrän älyä ja tahdonlujuutta. Ruumiini on voimakas. Se on säilynyt
sellaisissa oloissa, missä heikot raukat ovat kuolleet kuin kärpäset.
Ja kuitenkin kaikitenkin ovat kuvaamani seikat tapahtuneet juuri
ruumiilleni ja minulle itselleni. Minä olen tosiasia. Juomiseni on
tosiasia. Juomiseni on jotain, mikä todella on tapahtunut, eikä
mikään teoria tai harkinnan tulos. Ja sikäli kuin minä itse asiata
ymmärrän, se vain tehostaa Tuliliemen valtaa -- raakamaisuutta, jota
me yhä vielä suvaitsemme, turmiollista ilmiötä, joka on jäljellä
vanhoilta hurjilta päiviltä ja vaatii raskaan veron nuoruutta ja
voimaa ja uljuutta ja kaikkea, mikä meissä on parhainta.
Palatkaamme asiaan. Kun olin iltapäivällä mellastanut pitkän
aikaa uima-altaassa ja sitten tehnyt suuremmoisen ratsastusretken
vuoristoon tai edes ja takaisin Kuulaaksossa, tunsin olevani niin
virkeällä ja loistavalla tuulella, että halusin päästä vieläkin
virkeämmäksi, vieläkin hilpeämmäksi. Keinon tunsin. Yksi _cocktail_
ennen illallista ei riittänyt keinoksi. Tarvittiin vähintään kaksi
tai kolme. Minä otin ne. Miksi en olisi ottanut? Se oli elämää. Olin
aina rakastanut hartaasti elämää. Tämäkin alkoi käydä jokapäiväiseksi
tottumukseksi.
Sitten rupesin keksimään tekosyitä ylimääräisiä _cocktaileja_
saadakseni. Luokseni sattui tulemaan erikoisen hauskoja vieraita,
saatoin suuttua arkitehdille tai näpistelevälle muurarille, joka
rakensi minulle aittaa, lemmikkihevoseni sotkeutui piikkilanka-aitaan
kuoliaaksi, aamupostissa saapui hyviä uutisia toimittajilta tai
kustantajilta. Tekosyyksi kelpasi mikä asia tahansa, kun tuo halu
kerran oli päässyt juurtumaan minussa. Pääasia oli, että _halusin_
saada alkoholia. Lopultakin, kun olin parikymmentä vuotta leikkinyt
sillä tuntematta mitään tarvetta, minä nyt halusin sitä. Ja
voimani oli heikkouteni. Tarvitsin kaksi, kolme tai neljä ryyppyä
saavuttaakseni sen tuloksen, minkä tavallinen ihminen sai yhdestä
ainoasta lasista. Yhtä sääntöä kuitenkin noudatin vielä. En nauttinut
koskaan rahtuistakaan, ennenkuin olin suorittanut päivätyöni,
kirjoittanut tuhat sanaani. Ja kun se oli tehty, silloin _cocktailit_
loivat erottavan muurin suoritetun päivätyön ja loppupäivän
huvittelujen välille. Työ häipyi pois tietoisuudestani. Siihen ei
kohdistunut ainoakaan ajatus ennen kuin seuraavana aamuna kello
yhdeksältä, jolloin taas istuuduin työpöytäni ääreen ja ryhdyin
seuraavaa tuhatlukua sepittämään. Tämä oli muuten erittäin tyydyttävä
mielentila. Minä säästin tarmoani alkoholin avulla. Tuliliemi ei
ollut niin musta, kuin miksi hänet maalattiin. Hän saattoi tehdä
ihmiselle monta palvelusta, ja tämä oli juuri sellaisia.
Ja suorittamani työ oli tervettä, raikasta ja vilpitöntä. Se ei
ollut milloinkaan pessimististä. Pitkällisen tautini aikana olin
oppinut oikean tien elämään. Tiesin harhaluulot oikeiksi ja ylistin
harhaluuloja. Suoritan yhä vielä samallaista työtä, luon sellaista,
mikä on puhdasta, elinvoimaista, optimistista ja auttaa pääsemään
elämää kohti. Ja aina arvostelijat vakuuttavat, että minussa
kuohuu elinvoima yltäkylläisenä ja että annan noiden harhaluulojen
perinpohjaisesti pettää itseni.
Näistä puhuessani sallittakoon minun toistaa kysymys, jonka olen
kymmenen tuhatta kertaa esittänyt itselleni. _Miksi minä join?_ Oliko
se tarpeen? Minä olin onnellinen. Siitäkö syystä että olin liian
onnellinen? Olin voimakas. Siitäkö syystä että olin liian voimakas?
Oliko minulla ylenmääräisesti elinvoimaa? En tiedä, miksi join.
En kykene vastaamaan, vaikka saatankin pukea sanoiksi epäluulon,
joka yhä kasvaa minussa. Olin ollut liian läheisissä tekemisissä
Tuliliemen kanssa liian monta vuotta. Vasenkätinen voi pitkällisen
harjoituksen kautta muuttua oikeakätiseksi. Oliko minusta pitkällisen
harjoituksen kautta tullut alkoholisti?
Olin niin onnellinen! Pitkällisen tautini perästä olin viimeinkin
päässyt voitolle ja saanut palkaksi naisen rakkauden. Ansaitsin
enemmän rahaa vähemmillä ponnistuksilla. Säteilin terveyttä.
Nukuin lapsen lailla. Kirjoitin edelleen onnistuneita teoksia, ja
sosiologisessa taistelussa näin ajan luomien tosiasiain, jotka
päivittäin pystyttivät uusia tukia oman kantani varaksi, kumoavan
vastustajaini väitteet. Aamusta iltaan elin täysin huoletonna,
tuntematta mitään murhetta, pettymystä tai katumusta. Olin onnellinen
kaiken aikaa. Elämä oli loputonta laulua. Pahoittelin sitä, että
tuohon siunattuun uneen täytyi kuluttaa niin monta tuntia, koska
se riisti minulta niin paljon riemuja, jotka olisin saanut nauttia
valveilla ollen. Ja kuitenkin join. Ja minun tietämättäni Tuliliemi
totesi yhtä mittaa, mille asteelle hänen aiheuttamansa tauti oli
kehittynyt.
Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin väkijuomia saavuttaakseni
entisen tuloksen. Kun lähdin Kuulaaksosta kaupunkiin ja söin siellä
päivällistä, tuntui yksi ainoa _cocktail_ miedolta ja tehottomalta.
Se ei lisännyt laisinkaan ruokahalua. Matkalla päivällispaikkaan
minun oli pakko lisätä sen vaikutusta -- nauttia kaksi, kolme
_cocktailia_ ja, jos satuin tapaamaan ystäviä, neljä tai viisi tahi
kuusikin. Kerran minulla oli kova kiire. En ennättänyt tyhjentää
monta lasia kunnolleen. Silloin minussa heräsi mainio ajatus. Pyysin
kapakoitsijaa sekoittamaan minulle kaksinkertaisen _cocktailin_.
Milloin tahansa sen koommin oli kiire, minä tilasin kaksinkertaisen
ryypyn. Siten säästyi aikaa.
Tuloksena tästä säännöllisestä juomisesta oli muun muassa se, että
aloin käydä kuluneeksi. Mieleni tottui siinä määrin vilkastumaan
keinotekoisilla neuvoilla, että se kieltäytyi vilkastumasta ilman
näitä. Minä tarvitsin yhä välttämättömämmin alkoholia voidakseni
päästä seurustelukuntoon. Tuon aineen täytyi kiihdyttää minua,
saattaa mielikuvitukseni eloisaksi, kutkuttaa nauruhermoja, luoda
päivänpaistetta kaiken ylle, ennenkuin kykenin liittymään tovereihini
ja sulautumaan heidän joukkoonsa.
Toisena seurauksena oli se, että Tuliliemi alkoi pistellä minulle
kampia. Hän tartutti minuun taas pitkällisen tautini, houkutteli
minut tavoittelemaan jälleen Totuutta ja riistämään siltä hunnun,
viekoitteli katselemaan todellisuutta silmästä silmään. Mutta tämä
tapahtui vain asteittain. Ajatukseni alkoivat taasen käydä tylyiksi,
joskin vain verkalleen.
Toisinaan mielessäni välähti varoitus. Minne tämä säännöllinen
juominen mahtoi johtaa minut? Mutta kyllä Tuliliemi saa sellaiset
kysymykset vaikenemaan. "Käyppäs ottamaan ryyppy, niin selitän
sinulle koko asian", hän houkuttelee. Ja se auttaa. Voin mainita
esimerkkinä seuraavan tapauksen, jonka hän alinomaa johdatti mieleeni.
Minua oli kohdannut tapaturma, joka teki mutkallisen leikkauksen
välttämättömäksi. Viikko sen jälkeen kuin olin suoriutunut
leikkauspöydältä, minä makasin eräänä aamuna sairaalan vuoteella
heikkona ja väsyneenä. Päivettyneiden kasvojeni ruskea väri, mikäli
sitä saattoi nähdä takkuisen parran lävitse, oli haalistunut
sairaalloisen keltaiseksi. Lääkäri seisoi vuoteeni ääressä aikoen
juuri poistua. Hän tuijotti paheksuvasti savukkeeseen, jota
parhaillani polttelin.
"Tuosta teidän pitäisi luopua", hän neuvoi. "Siitä koituu huonot
seuraukset. Katsokaapa minua."
Minä katsoin. Hän oli jotensakin minun ikäiseni, hartiakas,
leveärintainen, loistavakatseinen ja punaposkinen. Komeampaa miestä
oli vaikea löytää.
"Minullakin oli tapana tupakoida", hän jatkoi. "Sikaareja. Mutta minä
luovuin niistäkin. Ja katsokaapa minua."
Mies ylvästeli ja täydellä syyllä, sillä hän tiesi voivansa hyvin.
Mutta kuukauden kuluttua hän oli vainaja. Sitä ei aiheuttanut mikään
tapaturma. Puoli tusinaa erilaista peikkoa, joilla on juhlallisen
pitkät tieteelliset nimet, oli käynyt hänen kimppuunsa ja tuhonnut
hänet. Sairaus monine lisätauteineen oli hämmästyttävän mutkallinen
ja tuskallinen, ja päivämääriä ennen loppua tuon komean miehen
tuskanhuudot kaikuivat laajalti ympäristöön. Hän kuoli parkuen.
"Näetkös nyt", virkkoi Tuliliemi. "Hän hoiti itseään. Hän luopui
sikaareistakin. Ja sellaisen palkan hän sai. Kamala asia, vai
kuinka? Mutta taudinsiemenet pystyvät lentämään. Niiltä ei voi
suojella itseään. Sinun komea lääkärisi käytti kaikkia varokeinoja,
ja kuitenkin ne voittivat hänet. Kun taudinsiemenet lentävät, on
mahdotonta tietää, minne ne laskeutuvat. Saattavat valita sinutkin.
Ja katsohan, mitä hän menetti. Haluttaako sinua luopua kaikesta,
mitä minä voin tarjota, ja sitten joutua taudinsiementen syötäväksi.
Elämässä ei ole mitään oikeutta. Se on silkkaa arpapeliä. Mutta minä
luon elämän pinnalle valheellista hymyä ja nauran tosiseikoille.
Hymyile ja naura minun kerallani. Lopulta sinä kyllä saat osasi,
mutta naura sillä välin. Maailma on peräti synkkä. Minä kirkastan
sen sinulle. Maailma on mätää, kun siinä voi tapahtua sellaista kuin
sinun lääkärillesi äskettäin. Ei tässä elämässä ole muuta neuvoa kuin
ottaa uusi ryyppy ja unohtaa."
Ja luonnollisesti minä otin uuden ryypyn, koska se soi unohdusta.
Minä otin uuden ryypyn joka kerta, kuin Tuliliemi muistutti minua
tapahtuneesta. Join kuitenkin järkevästi, älyäni käyttäen. Pidin
huolta siitä, että aine oli parhainta laatua. Minä etsin nostatusta
ja unohdusta ja vältin huonojen aineiden ja humalan aiheuttamia
vaurioita. Sivumennen voin tässä huomauttaa, että kun ihminen alkaa
juoda järkevästi -- ja älyään käyttäen, hän ilmaisee epäämättömästi,
miten pitkälle hän on jo vaeltanut juomarin tietä.
Mutta minä noudatin edelleen sääntöä, ettei ensimäistä ryyppyä
pitänyt ottaa, ennenkuin viimeinen sana päivän tuhatluvusta oli
kirjoitettu. Toisinaan soin itselleni kuitenkin yhden päivän loman.
Tällöin en välittänyt siitä, kuinka varhain nautin ensimäisen
lasillisen, koska en silloin rikkonut yllä mainittua sääntöä.
Ja henkilöt, jotka eivät ole koskaan vaeltaneet juomarin tietä,
kummastelevat, miten juomatottumus voi kasvamistaan kasvaa!